Meistä juorutaan (People Will Talk,1951)

On tullut vuoden 2024 viimeisen blogitekstin aika. Tämä on 1500. elokuvateksti, jonka tänne kirjoitan. Muita tekstejä on syntynyt vajaa 500 kpl. Ja vuosikin on siinä mielessä merkityksellinen, että aloitin vuonna 2005, joten vuosi 2024 on ollut jo kahdeskymmenes. Kaikki lähti liikkeelle siitä, että halusin kirjoittaa muistiin elokuvien herättämiä ajatuksia, sillä huomasin unohtavani ne helposti. Aina en ole jaksanut kirjoittaa pitkästi, eivätkä kaikki katsomani elokuvat ole tänne päätyneet. Vuosikymmenien aikana olemme tehneet myös retrospektiivejä ja katsoneet esimerkiksi kaikki löytämäni Max Ophüls-, René Clair-, Jean Grémillon- ja Willi Forst-elokuvat. Tätä systemaattisempaa katsomista olisi hauska jatkaa. Ehkä tulevina vuosina...

Vuoden viimeiseksi elokuvaksi tuli Joseph L. Mankiewiczin romanttinen komedia Meistä juorutaan (People Will Talk,1951), jota voisi kutsua myös draamaelokuvaksi. Se perustuu sveitsiläisen kirjailijan, näyttelijän ja ohjaajan Kurt Götzin, tai Curt Goetzin, näytelmään Dr. med. Hiob Prätorius vuodelta 1932. Valinta Hollywood-elokuvan pohjaksi on lopulta hämmästyttävä, mutta ehkä se on palvellut Mankiewiczin tavoitteita. On arveltu, että elokuvan päähenkilöön liittyvät epäilykset ja hänen kuulustelunsa viittaisivat siihen epäluulon ilmapiiriin, jonka valtaan Yhdysvallat oli kommunismihysteriassaan joutunut. Tähän ei suoranaisesti elokuvassa viitata, sillä tapahtumat sijoittuvat yliopistomiljööseen. Tarinan ytimessä on mystinen professori Noah Praetorius (Cary Grant), jonka hoitomenetelmiin osa kollegoista suhtautuu kriittisesti. Praetoriuksen seurassa liikkuu myös outo herra Shunderson (Finlay Currie), joka käyttäytyy kuin palvelija, mutta jota Praetorius kutsuu ystäväkseen. Tarinaan punoutuu myös aviotonta lasta odottava Deborah Higgins (Jeanne Crain), jonka Praetorius pelastaa itsemurhayrityksen jälkeen.

Kuten niin usein Mankiewiczin elokuvien kohdalla, tarina vetää mukaansa, mutta sen suunta on arvoitus. Keskeinen osa viehätystä on juuri heittäytyminen tuntemattomaan. Käsikirjoitus voi johtaa melkein minne tahansa. Meistä juorutaan tuntuu alussa viittaavan aviottoman lapsen herättämään hämmennykseen, mutta loppua kohti fokus siirtyy pikemminkin Praetoriuksen persoonaan ja hänen salaperäiseen avustajaansa. Vasta lopun kuulustelussa Shundersonin tarina selviää. Praetorius on myös yliopiston orkesterin kapellimestari, ja loppukohtauksessa hän johtaa Johannes Brahmsin Akateemista alkusoittoa. Alkuperäisnäytelmän kulttuurista pääomaa on siirtynyt Hollywoodiin myös toisen musiikillisen viitauksen muodossa: samaan aikaan kun Praetorius kosii Deborahia tämän kotitilan navetassa, isäntä kuuntelee radiosta Richard Wagnerin Nürnbergin mestarilaulajien säveliä. Yllätyksellinen on myös aivan loppu. Deborah istuu kuuntelemassa konserttia ja ilmiselvästi vauva potkaisee kohdussa, kaksi kertaa.