Milanon Ring: Jumalten tuho

Ring on saapunut viimeiseen etappiinsa, Jumalten tuhoon, jonka alkuperäisnimen Götterdämmerung voi suomentaa myös Jumalten hämäräksi. Hämärä tai synkkä teos tunnelmaltaan onkin, ja ehkä juuri siksi lopun viiltävän kauniit sävelet tekevät niin riipaisevan vaikutuksen. Reininkullassa, Valkyyriassa ja Siegfriedissä nähdyt reliefin häivähdykset ja fragmentit saavat viimeisten tahtien aikana selityksensä, tai ainakin yhden mahdollisen selityksen, sillä itse teos on monitahoinen kooste inhimillisistä tunteista. Jo Ringin alusta lähtien on tuntunut siltä, ettei ohjaaja Guy Cassiers juurikaan korosta tarinan mytologis-historiallisia aineksia vaan etsii ihmistä ja inhimillisyyttä jumalten hämärästä, mutta vieläkin enemmän siitä kaaoksesta, jonka ihmiset itse saavat aikaan. Jumalten tuho on juuri se Ringin osa, joka suorimmin perustuu keskiaikaiseen Nibelungein lauluun, mutta Cassiers ei tälle perustalle juurikaan rakenna. Ring ei tosin liiku nykyhetkessäkään, ellei sitten Siegfriedin ja Brünnhilden asusteiden gootti/punktyyliä lasketa mukaan.

Jumalten tuhon prologissa Erdan tyttäret, nornat, kehräävät elämänlankaa, mutta nyt elämän punos ei ole kultainen: se on verenkarvainen, ja lankat sekoittuvat sekavaksi vyyhdiksi nornien käsiin. Nornat muistelevat menneitä ja kertaavat edellisten draamojen tapahtumia, mutta lanka katkeaa ja tulevaisuus jää hämärän peittoon. Lankojen ympärille muodostuu huikea valoviuhka tai virta, joka vierittää kuvia nornien yli. Virta tuo mieleen Gustave Dorén kuvituksen Danten Jumalaiseen näytelmään, mutta sielujen vuo ei johda paratiisiin vaan katoaa pimeyteen. Prologin lopuksi palataan samalla kalliolle, jossa Siegfried (Andreas Schager) ja Brünnhilde (Iréne Theorin) edellisessä draamassa kohtasivat. Wagnerin näyttämöohjeista poiketen Siegfried makaa raukeana kallion laella, ja Brünnhilde tulee suutelemaan hänet hereille. Cassiers korostaa rakastavaisten molemminpuolista luottamusta kääntämällä Siegfriedin lopun asetelman ympäri. Tosin eipä aikaakaan, kun – sanottuaan ensin olevansa Brünnhilden käsivarsi – Siegfried lähtee omille teilleen tekemään urotekoja, ja Brünnhilde jää liekkien keskelle. Ehkä tämä suhteen epätasapaino korostuu, kun ohjaaja hetkeä aikaisemmin on tuonut esiin tasaveroisuuden.

Ensimmäinen näytös tuo tarinaan Alberichin pojan Hagenin (Mihail Petrenko) ja tämän veli- ja sisarpuolen Guntherin (Gerd Grochowski) ja Gutrunen (Anna Samuil). He muodostavat eräänlaisen degeneroituneen puoliperheen. Gunther pitää itseään heikkona ja voimattomana, eikä kummallakaan sisaruksista ole puolisoa. Keihästä kädessään heiluttava Hagen on ottanut Wotanin paikan tapahtumien manipulaattorina, ja ennen pitkää hän vetäytyykin tapahtumien yläpuolelle seuraaman kähmintöjensä tuloksia. Prologi ja ensimmäinen näytös muodostavat huikean, yli kaksituntisen kokonaisuuden, ja musiikillisesti Wagner taituroi esiin Ringin aiempien osien johtoaiheet ja palauttaa ne muistiin. Gibichungien talon sisustuksena on säleikkö, jonka paneelit liikkuvat ja laskevat välistään valoa. Etualalle työntyy akvaariomaisia yksiköitä, joiden sisässä on ihmisten – tai pikemminkin ihmiskuvajaisten – osia, jalkoja, käsiä, ikään kuin vangittuina. Samaan tapaan Hagen, Gunther ja Gutrune ovat juonittelujensa ja itsekkäisten pyrkimystensä vankeja. Näistä vitriinilaatikoista muodostuu myöhemmin portaikko, jota käytetään sekä toisessa että kolmannessa näytöksessä.

Huikeimmillaan ensimmäinen näytös on aivan lopussa, kun muistinsa menettänyt ja lemmenjuoman vaikutuksesta Gutruneen rakastunut Siegfried auttaa Tarnhelm-kypärällään Guntheria saamaan Brünnhilden itselleen. Tässä Sidi Larbi Cherkaouin koreografia toimii erinomaisesti, ja Brünnhilden sieppauksesta tulee väkivaltainen, ruumiillinen ja pelottava painajainen.

Ensimmäiseen näytökseen verrattuna toinen on huomattavasti lyhyempi, runsaan tunnin mittainen. Se alkaa isän ja pojan kohtaamisella, kun Alberich (Johanes Martin Kränzle) ilmestyy Hagenille. Keskustelu on tyly, ja Hagen sanoo vihaavansa onnellisuutta. Eikä hän isäänsäkään liiemmin kunnioita: ”Gab mir die Mutter Mut, nicht mag ich ihr doch danken, dass deiner List sie erlag: frühalt, fahl und bleich, hass' ich die Frohen, freue mich nie!” Gibichungien talossa epäluottamus vallitsee kaikkien kesken, isän ja pojan, siskon ja veljen. Taustaprojisoinnin punainen veritahra hallitsee näytöstä, joka rakentuu petosten varaan. Gutrune pettää itseään kuvitellessaan saaneensa Siegfriedin rakkauden, Gunter pettää itsensä suostuessaan Hagenin juonitteluihin, Siegfried pettää Brünnhildeä saattaessaan hänet Guntherille, ja lopulta Brünnhilde pettää Siegfriedin suostuessaan yhteiseen valaan ja salamurhaan Hagenin ja Guntherin kanssa. Häpeän tunteeseen viitataan usein: Gunther tuntee häpeää niin kuin Brünnhildekin, ja he molemmat vakuuttuvat siitä, että epämiellyttävän tunteen voi pestä pois verellä. Tässä näytöksessä kuorokin pääsee töihin, ja Hagenin sotahuuto jää mieleen. Tosin kun on nähnyt Matti Salmisen Hagenina, mikään ei tunnu oikein miltään, ja Mihail Petrenko olisi tarvinnut vielä aimo annoksen sekä karismaa että desibelejä. 

Siegfriedin kuolema ja surumarssi toimivat Cassiersin ja Barenboimin yhteistyönä vaikuttavasti. Mutta huikea oli myös Iréne Theorinin Brünnhilde kuusituntiseksi venyneen esityksen lopuun saakka. Theorin teki jättiläisurakan laulaessaan Brünnhilden roolin niin Valkyyriassa, Siegfriedissä kuin Jumalten tuhossakin. Lopussa Brünnhilde havahtuu ja palauttaa sormuksen takaisin Reinvirran kätköihin. Wotanin ja Hagenin manipulaatioyrityksistä ja Siegfriedin näennäisistä sankariteoista huolimatta Brünnhilde on se, joka saattaa kaiken kohdalleen. Oli erinomaista, että tässä koossapitävässä roolissa oli sama esiintyjä koko Ringin ajan.

Ringin lopussa tanner usein tömisee, ja maailmankaudet vaihtuvat. Jumalat tuhoutuvat mutta toivon kipinä huomispäivästä jää jäljelle. Guy Cassiersin lopetuksessa ei mielestäni ollut tällaista maailmankausien myyttistä luonnetta. Kun orkesteri soittaa teoksen huipennusta – ja Wagnerin kauneimpia säveliä – Brünnhilde, Siegfried, Hagen, Gunther ja Gutrune ovat poissa, ja vain joukko eksyneitä ihmisiä kävelee lavalla tutun videoprojisoinnin edessä: laajakankaalla näkyy kahdeksaan osaan jaettu, murtunut reliefi (oikeastaan sen kuva), jossa ihmishahmot tuntuvat vääntelehtivän tuskissaan. Viimeisten tahtien aikana tuo sama reliefi laskeutuu näyttämön eteen, ensimmäistä kertaa kokonaisena. Tähän asti Ring on näyttänyt siitä vain osia, pirstaleita ja häivähdyksiä. Teos on belgialaisen taiteilijan Jef Lambeaux’n (1852–1908) jättiläiskokoinen työ Les Passions humaines. Voisi ehkä ajatella, että Cassiers on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen esitelläkseen kotimaansa taidetta, mutta reliefi tiivistää Ringin hengen. Kyse on ihmisen tunteista, niiden kirjosta ja kokonaisuudesta. Kun kuvasta on nähty vain enteitä neljän illan aikana, yhteyksien tajuaminen on vapauttava kokemus: teos on vihdoin ehyt. Toisaalta se antaa mahdollisuuden myös muunlaisiin tulkintoihin. Kun kuva vyöryy näyttämön eteen, se on kuin sarkofagin seinä, joka erottaa meidät katsojat siitä fantasiamaailmasta, jonka osaksi olimme ehtineet tulla. Se sulkee tarinan Nibelungein sormuksesta, eikä salli siihen enää palata. Voi tulkita niinkin, että katsoja on juuri nähnyt inhimillisten tunteiden koko kirjon, ja siitä jää jäljelle vain kivettynyt kuva. Miten hyvin tuo kuva vastaa niitä tunteita, joita Ring käsitteli? Lambeaux teki reliefinsä vuonna 1899 uusklassiseen temppeliin, ja aikalaiset pitivät sitä järkyttävän raadollisena kuvana ihmisyydestä. Parin päivän kuluttua temppeli suljettiin ja, jos olen oikein ymmärtänyt, Saudi-Arabian hallinnassa oleva Inhimillisten tunteiden temppeli avattiin yleisölle vasta vuonna 2002 tunniksi päivittäin, maanantaita lukuun ottamatta. Millaisia ovat tunteet, jotka täytyy näin voimakkaasti kätkeä? Teos näytti alastomia mies- ja naisvartaloita, mikä hämmensi 1800- ja 1900-lukujen taitteessa, mutta olennaisempaa oli, että kuvan keskellä korkeimmalle kohoaa paholainen, korkeammalle kuin ristiinnaulittu, joka näkyy kuvassa oikealla. Relifissä viitataan sotaan, raiskaukseen ja itsemurhaan, mutta myös onnellisuuteen ja rakkauteen. Reliefissä paholainen nousee korkeimmalle, mutta ehkä tämä ei sittenkään ole viimeinen sana. Ring kertoo myös muuta, tai enemmän: kaiken kuolemisen, petoksen ja häpeän jälkeen Brünnhilde tunnustaa rakkautensa kuolleelle Siegfriedille, ja juuri se jättää toivolle sijan. Minulle jää päällimmäisenä mieleen kohtaus, jossa Brünnhilde kuvaa sormuksen merkitystä itselleen. Kun se muille on vallan symboli, tavoittelun kohde, Brünnhildelle se merkitsee rakkautta. Ja sehän ei kuole, vaikka sormus palautuukin Reinintyttärien huomaan.

Milanon Jumalten tuhossa lauloivat 29. kesäkuuta 2013:

Siegfried - Andreas SCHAGER
Gunther - Gerd GROCHOWSKI
Alberich - Johannes Martin KRÄNZLE
Hagen - Mikhail PETRENKO
Brünnhilde - Irene THEORIN
Gutrune - Anna SAMUIL
Waltraute - Marina PRUDENSKAYA
Die erste Norn - Margarita NEKRASOVA
Die zweite Norn - Marina PRUDENSKAYA
Die dritte Norn - Anna SAMUIL
Woglinde - Aga MIKOLAJ
Wellgunde - Maria GORTSEVSKAYA
Flosshilde - Anna LAPKOVSKAJA