Suopursu kukkii (1947)

Matti Hällin romaaniin perustuva Suopursu kukkii (1947) kuuluu Toivo Särkän kunnianhimoisimpaan tuotantoon. Samalla se on Rauli Tuomen lyhyeksi jääneen elokuvauran keskeisiä teoksia. Tuomi näyttelee tässä kulkuria, joka elokuvan alussa saapuu maantietä pitkin, suvi-illassa, suopursujen kukkimisen aikaan. Hän kohtaa kaksi salaperäistä neitoa, Mirjami Rantalan (Ghedi Lönnberg) ja Inga Silverin (Ritva Arvelo), jotka paljastuvat läheisen Soisalon kartanon asukkaiksi. Eipä aikaakaan, kun kulkuri on käynyt taloksi ja tutustunut samalla kahteen muuhunkin mystiseen naiseen, Annikki Kiveen (Eeva-Kaarina Volanen) ja rouva Soisaloon (Salli Karuna). Annikkia lukuun ottamatta muut talon naiset elävät onnettomissa liitoissa, Inga itseään vanhemman liikemies Silverin (Teuvo Puro) ja rouva Soisalo puolestaan nuoren Einar Kinoksen (Unto Salminen) kanssa. Mirjamin mies, tohtori Rantala (Arvo Lehesmaa) puhuu alusta lähtien avioliitosta niin raadollisesti, että sellaista harvoin 40-luvun kotimaisessa elokuvassa kuulee. Tuota pikaa kulkuri, joka paljastuu kirjailija Martti Kaskeksi, saa salaperäisiä kirjeitä, mutta niiden kirjoittajaa hän voi vain uumoilla.

Tässä elokuvassa naiset edustavat paikallaan pysyvää voimaa, kun mies on nomadi, joka liikkuu paitsi maaseudun ja kaupungin myös sosiaalisten luokkien välillä. Annikin mielestä taiteilija on vapaa ja voi tehdä mitä tahansa, mutta Martti on vapaudessaankin epävapaa. Särkän ohjauksessa on hämmentäviä epäjatkuvuuskohtia, mutta tyylillisesti elokuva on mielenkiintoinen. Film noir -henkinen kertojanääni tekee alusta yllättän toimivan, ja amerikkalaiseen rikoselokuvaan viittaa myös Inga Silverin femme fatale -olemus. Mutta tämä noir tapahtuu kirkkaassa kesäyössä, ja Eeva-Kaarina Volasen kuiskaukset ja Rauli Tuomen tuimat katseet tekevät elokuvasta pesunkestävän suomalaisen melodraaman, jossa on Hällin romaanin peruna moderni särö. Vuoden 1947 tilanteessa kiinnostavaa on myös elokuvan yhteiskunnallinen painotus: päähenkilö tulee jostakin, tuntemattomasta, eikä oikeastaan tiedä, minne on menossa. Soisalon kartanon elämä on dekadenttia, kun taas kirjailja on valmis tarttumaan lapioon.

Elokuvan alussa haistellaan suopursua, jonka kerrotaan synnyttävän intohimoa mutta rakastavaiset eivät lopulta voi saada toisiaan. Jo tämä taianomaisuus tuo painostavan melodramaattisen tunnelman. Hämmästyttävää on toisaalta se, että suopursua on vuosisatojen ajan käytetty rohtona, parantavana voimana. Tässä sillä antaa kohtalokkaan huumauksen.