Milanon Ring: Siegfried

Ringin kolmas osa Siegfried oli vuorossa torstaina 27. kesäkuuta. Milano joutui juuri sopivasti ukkosmyrskyn kouriin, mutta onneksi se asettui ennen kuin tuulispää alkoi käydä La Scalan lavalla. Esityksestä tuli todella pitkä, sillä Daniel Barenboimin tahtipuikko heilahti ensimmäisen kerran täsmällisesti 18.30, ja viimeiset aplodit raukesivat kello 00.05. Ei ole epäilystäkään siitä, että Ringin todellinen tähti on juuri Barenboim. Hänen piti illan päätteeksi näyttää yleisölle, että on aika laskea pää tyynyyn. Barenboimin käsissä musiikki jäsentyy selkeästi, ja kun akustiikkakin toimii, tunnit vierähtävät nopeasti. Nyt jo alkaa miettiä, miten ajan saa kulumaan, kun saaga päättyy ylihuomenna.

Siegfried alkaa Mimen (erinomainen Peter Bronder) juonitteluilla. Sieglinde on kuollut synnyttäessään Siegfriedin (Lance Ryan), ja Mime on huolehtinut lapsesta mutta ajatellut saavansa pojan kautta mahdollisuuden päästä käsiksi Fafnerin halussaan pitämään aarteeseen. Mimen tarinointi saa koomisia piirteitä, kun hän valittaa olleensa pojalle samanaikaisesti isä ja äiti ja joutuneensa aina vain pysymään kodin seinien sisäpuolella sillä aikaa, kun nuorukainen samoilee pitkin metsiä. Valkyyriassa, Siegfriedissä ja Jumalten tuhossa kerrataan aina aluksi, mitä edellisessä jaksossa on tapahtunut. Siegfriedissä tämä sujuu luontevasti, kun tuntematon vaeltaja, Wotaniksi paljastuva Der Wanderer astelee esiin. Roolin esitti rautaisella otteella kokenut Terje Stensvold. Aikaisempien tapahtumien kertaus on punottu kansansatujen tapaan kolmen arvoituksen muotoon. Mime saa ensiksi esittää Wotanille kolme kysymystä, ja sen jälkeen Wotan Mimelle. Samalla edeltävät tapahtumat avautuvat huonomuistisellekin katsojalle. Kertauksella on silti dramaattinen ydin, sillä Mime ei osaa vastata viimeiseen kysymykseen. Kysymysten aikana näyttämön lattialla lojunut kehikko nousee pystyyn, ja liike tavallaa nostaa Wotanin Mimen yläpuolelle, vallankäyttäjäksi. Samalla katsojalle avautuu geometrinen näkymä. Guy Cassiers näyttää leikittelevän muodoilla. Ehkä olen katsonut liikaa vanhan kuvakoon elokuvia, mutta Mimen paja on kuin 4:3-kuva, jonka sisään on asetettu kahdeksan 16:9-monitoria. Aluksi monitoreista tulee pelkkää lumisadetta, mutta kun Siegfried kopauttaa kehikkoa, kanavalle tulee ohjelmaa. Eipä aikaakaan, kun Siegfried takoo miekkaansa, ja lavasteen teknologinen särmä korostuu. Nothung-miekan taonta on näytöksen musiikillinen huipennus, ja se onnistui erinomaisesti, vaikkakin Lance Ryanin ääni jäi välillä orkesterin alle. Toisaalta Siegfried on lavalla lähes koko ajan, ja draama päättyy mahtavaan lemmenduettoon, jossa voimia on oltava vielä jäljellä.

Toinen näytös avaa katsojan eteen metsän niin kuin Siegfreidissä kuuluukin, mutta tämän metsän puut ovat huokoisia, helmiäismäisiä, ja videoprojinoinnin kautta kuva saa taianomaisen sävyn. Vaikuttava tilanne on puiden pudottaminen lopuksi alas, jolloin vain vaijerit jäävät näkyviin, ja projisoinnilla syntyy sateen vaikutelma. Ohjelman mukaan Siegfriedissä oli mukana myös tanssijoita, ja he tulivat mukaan vasta toisessa näytöksessä, lohikäärmeenä. Kohtaus oli lähes kauhuelokuvallinen, sillä hirviön muotoja oli vaikea hahmottaa. Tässä koreografiassa Sidi Larbi Cherkapoui onnistui hienosti, paremmin kuin myöhemmin seuraavassa miekkatanssissa. Videoprojisointi yhdistyi kankaan alta esiin tulevien tanssijoiden liikkeisiin, ja lohikäärmeen veriset suomut saivat selkäpiin karmimaan. Fafnerin (Alexander Tsymbalyuk) ääni kuului aluksi melko etäisenä kumuna, kuin haudan takaa. Jos jotakin akustiikasta voisi toivoa, olisi ollut hauskaa kuulla muhkeampana Fafnerin sanat omistamisen riemusta: ”Ich lieg' und besitz'”, ”Minä makaan ja omistan.” Samassa näytöksessä myös Siegfriedin torven törähdykset olisivat voineet olla tuhdimpia. Toisen näytöksen erikoisuus oli Siegfriedin ympärillä nähty miekkatanssikoreografia. Viisi tanssijaa teki miekoillaan geometrisia kuvioita ja symboleita, ja tämän merkitystä jäin miettimään. Ensimmäinen kuvio oli hätkähdyttävä, sillä se tuntui Daavidin tähdeltä. Miksi jotakin näin konkreettista, kun esitys muuten on abstrakti? En ole lukenut ohjaajan kommentteja, enkä osaa sanoa, oliko tämä ohjaajan vai koreografin luomusta. Hämmentävää on, että tämän jälkeen miekoista syntyi jos jonkinlaisia geometrisiä muotoja, neliö ja kolmio ja lopuksi vielä kehykset Siegfriedin pään ympärille. Tarkemmin ajatellen ensimmäinen kuvio ei ollutkaan Daavidin tähti, sillä siihen tarvittaisiin kuusi miekkaa, kuusi suoraa tai kaksi kolmiota. Kuvio oli tetragrammi, jonka saa aikaan viidellä viivalla. Tetragrammi viittaa Jahveen, ja sitä on käytetty okkultistisena symbolina. Tanssiryhmän symboleissa tuntui vilahtavan myös vapaamuurarien suorakulma ja harppi, mutta toisaalta koreografia päätyy muunkinlaisiin muotoihin. Olisiko tarkoitus väläyttää, minkälaisia vallankäytön mahdollisuuksia sormus Siegfriedille voisi avata, varsinkin kun koreografia huipentuu sankarin kehystämiseen?

Siegfriedin kolmas näytös palaa näyttämökuvaltaan Valkyyrian lopetukseen. Jo Reininkullassa ja Valkyyriassa katosta lattiaan ulottuvat elämänlangat merkitsivät kuolemaa. Siegfriedin toisessa näytöksessä niitä nähtiin kaksi, kun Fafner ja Mime olivat saaneet surmansa. Valkyyrian ja Siegfriedin viimeisissä näytöksissä niitä oli kymmenittäin, viittauksena sotatantereelta korjattujen sankareiden ruumiisiin mutta ehkä myös ihmisen traagiseen kohtaloon ylipäätään. Wotanin ja Erdan (Anna Larsson) kohtaaminen on melankolinen, sillä molemmat joutuvat väistymään ja samalla luopumaan tyttärestään Brünnhildestä. Wotan toteaa: ”Im Zwange der Welt weben die Nornen: sie können nichts wenden noch wandeln.” Erdan tiedolle ei uudessa maailmassa ole enää sijaa, kuten ei Wotanillekaan. Siegfried huipentuu Siegfriedin ja Brünnhilden (Iréne Theorin) kohtaamiseen, ja hyvävoimaisena Brünnhilde nouseekin kallioltaan (levättyään siellä tiistai-illasta lähtien). Tarina metsässä nukkuvasta kaunottaresta on vanha (La belle au bois dormant). Wagner on antanut kohtaamiselle drag-vivahduksen, sillä vasta tovin jälkeen Siegfriedille selviää, että sotisopaan pukeutunut soturi on nainen. Lyhyessä tilassa Wagner käy läpi rakastumisen epävarmuuden, ilon, pettymyksen ennakoinnin, pelon, intohimon... Kohtaus tuo minulle, taas kerran, mieleen Francesco Alberonin kirjan Rakastuminen. Alberoni kuvaa rakastumista kahden ihmisen muodostamana joukkoliikkeenä, vallankumouksena, jonka tehtävä on muuttaa maailmaa. Tästä on Siegfriedin ja Brünnhilden kohtaamisessa kyse: he perustavat liiton, haluavat tehdä muutoksen ja luoda uutta.


Siegfriedissä lauloivat 27. kesäkuuta:

Siegfried - Lance RYAN
Mime - Peter BRONDER
Der Wanderer - Terje STENSVOLD
Alberich - Johannes Martin KRÄNZLE
Fafner - Alexander TSYMBALYUK
Erda - Anna LARSSON
Brünnhilde - Irene THEORIN
Stimme des Waldvogels - Mari ERIKSMOEN