Pelléas ja Mélisande Suomen Kansallisoopperassa

Suomen Kansallisoopperassa oli tänään Claude Debussyn ainoan oopperan Pelléas ja Mélisande ensi-ilta. Kantaesityksensä teos sai Pariisissa vuonna 1902, mutta Suomessa symbolistisen oopperan klassikkoa ei ole pitkiin aikoihin nähty. Marco Arturo Marellin ohjaama, lavastama ja valosuunnittelema teos tuo lavalle huippumiehityksen: Pelléaan roolissa on loistotenori Topi Lehtipuu ja Mélisandena vaikuttava Angelika Kirchschlager. Tärkeässä Golaud’n roolissa laulaa François Le Roux: hänen suorituksessaan tiivistyi oopperan ihmiskuva, traaginen, julma, ristiriitainen ja siksi inhimillinen. Ensi-illassa kaikki onnistuivat loistavasti, samoin kapellimestari Mikko Franck. Erityisen vaikuttava oli Marellin vedellinen näyttämökuva. Elementtinä vesi sopii nimenomaan Claude Debussyn impressionistis-symbolistisen musiikin herättämiin mielikuviin. Vesi läikkyy näyttämöllä jokaisessa kohtauksessa, ja kakkosparvelle se näkyi hyvin. Valo heijastuu vedenpinnalta seinille, sade pisaroi veden kalvolle, ja välillä alla päilyy tumma, synkkä vesi, jonka mykistä syövereistä voi nousta mitä tahansa. Veden lisäksi ohjauksen keskeisiä motiiveja oli vene, joka on alussa lavalla pohja ylöspäin, näyttämässä kääntöpuoltaan kuin itse elämä. Toisaalta vene on rakkauden ensi tunteiden näyttämö – ja lopulta myös tuonelan venhe, joka kuljettaa Mélisanden toiseen maailmaan, mikäli sellaista ylipäätään on olemassa.

Maurice Maeterlinckin näytelmään pohjautuva ooppera sijoittuu Allemonde-nimiseen kuningaskuntaan, joka on kaikkialla eikä missään. Kuninkaan linna, joka ei Marellin ohjauksesa erityisen loistokkaalta näytä, on meren rannalla, metsän keskellä, mutta ulkopuolisesta maailmasta ei juuri kerrota eikä sitä näytetä. Kaikki on tässä ja nyt. Kun Golaud herää oopperan alussa metsän keskellä, hän on eksyksissä – kuten ihmiset ylipäätään, aina ja kaikkialla. Hän löytää vierestään neidon, Mélisanden, joka on kokenut jotakin traumaattista, kykenemättä muistamaan mitä. Mélisandella on ollut kruunu, joka on pudonnut veteen. Tuntuu kuin Debussy ja Maeterlinck haluaisivat sanoa, että suhde menneisyyteen on aina traaginen. Unohdus voi tehdä autuaaksi, mutta kalvava ristiriita nousee vääjäämättömästi esiin. Epäilemättä Maeterlinckin näytelmä ja Debussyn ooppera viittaavat 1800-luvun lopun sielulliseen kiinnostukseen, mielen kätkettyihin kerrostumiin, uniin, jotka lähettävät viestejä, jos niitä osaa tulkita. Freudilaisuuden vaikutusta tässä ei vielä ole, mutta ihmismieli kiehtoi aikalaisia. Aikakauden kuvana voi pitää myös sitä, että kertomuksessa on 1800-luvun lopun rappiotarinan piirteitä. Oopperassa kuollaan ja sairastetaan: Golaud’n isoisä Arkel (Jyrki Korhonen) istuu tiputuspussin vieressä (ainoa yksityiskohta, jonka mukaanottoa olisin harkinnut kaksi kertaa...) samaan aikaan, kun Pelléaan isä (Hannu Tuomi, mykkä rooli) tekee kuolemaa. Isä paranee toki, mutta loppukohtauksessa Arkel on jälleen rullatuolissa. Vanhuus painaa kaikkia, eikä uusi elämä ota syntyäkseen. Ei ole yllätys, että nuoret rakastavaiset Pelléas ja Mélisande joutuvat kumpikin päättämään maallisen vaelluksensa. Alkuperäisessä libretossa Mélisandelta jää jälkeen lapsi. Arkelin viimeiset sanat ovat tylyt: ”Nyt on sen pienen raukan vuoro...” Kaikki ihmiset ovat poloisia oman kohtalonsa toteuttajia, ja kun yksi sukupolvi painuu mailleen, toisen surullisena tehtävänä on yrittää jatkaa. Tulkitsenkohan Marrellin ohjausta oikein, jos väitän, että fokusta on siirretty. Mélisandella on nyytti, mutta kovin elinvoimaiselta tämä ei näytä. Sen sijaan lopussa näyttämölle jäävät vain Golaud ja tämän poika Yniold (Mia Heikkinen). Viimeinen kohtaus on vaikuttava: Golaud on tappanut veljensä, välillisesti myös puolisonsa, ja on jo surmaamassa itsensä, mutta viimeisessä välähdyksessä Golaud katsoo poikaansa.

Pelléaan ja Mélisanden ihmiset ovat traagisen kykenemättömiä näkemään tulevaa tai ymmärtämään mennyttä. Arkel toteaakin, miten ihminen lopulta voi nähdä vain kohtalonsa kääntöpuolen. Silti hän toteaa, että kaikki on merkityksellistä, pieninkin yksityiskohta. Tällainen vaikutelma tulee itse oopperastakin ja sen ohjauksesta. Jokainen yksityiskohta viittaa toisaalle, tavoittamattomaan. Marellin ohjauksen pohjalta jäin pohtimaan, mitä Arkelin viittaus ”ihmisen” kyvyttömyyteen oikein tarkoittaa. Väistämättä tulee ajatus, että ohjaaja tavoittelee myös sukupuolittuneen maailman kuvausta. Miesten ja naisten maailmat ovat traagisen erillisiä, vaikka hetkeksi Pelléas ja Mélisande löytävätkin toisensa. Golaud on lavalla ensimmäisestä kohtauksesta viimeiseen. Alussa hän on leski, ja pian elliptisesti kerrottu tarina paljastaa, että hän on nainut metästä löytämänsä neidon Mélisanden, joka on menettänyt muistinsa. Golaud pelkää isoisäänsä niin paljon, ettei uskalla edes näyttäytyä. Lopussa Golaud’ta piinaa mustasukkaisuus, ja hän tivaa tietoa siitä, mitä Pelléaan ja Mélisanden välillä todella tapahtui. Oopperan voi tulkita kommentiksi naisen asemasta – ehkä se oli sitä jo Maeterlinckin ja Debussyn aikana. Mélisanden tunteilla ei lopulta ole itsemääräämisoikeutta, ja hän on tiukkojen sivellisyysnormien vanki. Pelléaan ja Golaud’n äiti Geneviève (Lilli Paasikivi) on Mélisanden ohella tarinan harvoja naisia, ja loppukohtauksen apoteoosinomaisessa jaksossa kaikki tarinan naiset lähtevät. Vain isä ja poika jäävät jäljelle.

Oopperakirjallisuden joukossa Pelléas ja Mélisande on poikkeuksellinen teos. Siinä voi havaita piirteitä ranskalaisten symbolistien wagneriaanisuudesta, mutta musiikki noudattelee omia lakejaan. Ensi-illassa Debussyn sävelet kuulostivat haurailta ja herkiltä, kuin veden pinnan oikukkailta liikkeiltä. Aluksi tunnelma tuntui raukealta, mutta se tiheni näytös näytökseltä. Kohtausten väliset pimeät hetket olivat kuin silmän ummistuksia, joiden jälkeen esiin nousi uusi musiikkidramaattinen kuvaelma. Hieno kokemus. Mieleen jäi monia hetkiä: Pelléas ja Mélisande luolassa, jossa Topi Lehtipuu sai uida, vetää venettä ja laulaa yhtä aikaa, Pelléaan ja Mélisanden kuiskauksenomainen rakkaudentunnustus, Pelléaan kuolema ja Golaud’n tuska.