Pierre Aknine ohjasi vuonna 2009 pitkän näytelmäelokuvan Chateaubriand, joka sai ensi-iltansa Ranskan tv:ssä huhtikuussa 2010. Klassisen ranskalaisen kirjailijan elämänvaiheet vetivät lähes kolme miljoonaa katsojaa ruutujen ääreen. Siihen nähden, miten merkittävästä kirjailijasta on kyse, on oikeastaan hämmästyttävää, miten vähän häntä on elokuvallisesti käsitelty. Vuonna 1948 Jacques de Casembroot ohjasi lyhytelokuvan Combourg, visage de pierre, jossa Pierre Fresnay esiintyi Chateaubriandina, ja tässäkin kirjailija vilahtaa vain kertojaäänenä. Myös Michel Piccoli sai esittää Chateaubriandin ääntä vuonna 1992 Edouard Molinaron elokuvassa Le souper. Chateaubriandin kulttiromaanista Atala tehtiin elokuva vuonna 1912, mutta sitten tarina unohtui. Ehkäpä tämä kertoo siitä, ettei konservatismin ikonina pidettyyn perikatolilaiseen kirjailijaan ole löytynyt kiinnostusta toisen maailmansodan jälkeen, vaikka hänen tuotantonsa muissa suhteissa olisikin ajankohtaista: Chateaubriandia voi pitää muistin käsittelyssä Marcel Proustin edeltäjänä, ja luulisi, että nykyinen memory boom suosisi ennen kaikkea Chateaubriandin Muistoja haudan takaa -teoksen uudelleenlöytämistä. Pierre Akninen elokuvan alussa ikääntynyt François-René de Chateaubriand (Frédéric Diefenthal) etsii itselleen hautapaikkaa synnyinseudullaan Saint-Malossa. Tämän jälkeen elokuva takautuu lapsuuteen Bretagnessa, Combourgin linnassa, jossa kirjailija muovautuu ankaran isän (Daniel Mesguich) kurin ja Lucille-sisaren (Lou Levy ja Armelle Deutsch) rakkauden ristipaineessa. Tämän jälkeen elokuva etenee hengästyttävää tahtia. Nuori varakreivi muuttaa Pariisiin, ja tuntuu, että Ranskan suuri vallankumous humahtaa hetkessä ohi, vaikka muistelmateoksessa juuri tämä jakso on Chateaubriandin parhaita. Kauaa ei vilahta myöskään Pohjois-Amerikassa, josta kirjailija ammentaa vaikutteita kirjalliseen läpimurtoonsa, Atalaan.
Kolme miljoonaa tv-katsojaa ei voi olla väärässä, mutta tuntuu, että Pierre Akninen elokuva ikään kuin lehteilee Muistoja haudan takaa -teosta ja nostaa sen tekstimassasta esiin kiireisiä välähdyksiä. Jos elokuva olisi tehty enemmän muistamisen teeman kautta, Chateaubriandin hengessä, lopputulos olisi ollut kiinnostavampi. Nyt elokuva tuntuu vain muistuttavan katsojalle, mitkä olivat kirjailijan elämän keskeiset merkkipaalut. Loppu on kuitenkin hieno. Viimeisissä kuvissa Chateaubriand lepää haudassa, arkun sisässä, ja kamera kohoaa näyttämään päälle rakennetun muistomerkin, joka löytyy yhä siltä paikalta, jonne se kirjailijan kuolleessa vuonna 1848 pystytettiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti