Hannah ja rakkaus

Savyon Liebrechtin näytelmä Hannah ja rakkaus tuo lavalle kahden filosofin, Hannah Arendtin ja Martin Heideggerin, tarinan. Produktion on tuottanut Korjaamo Teatteri yhteistyössä Lahden kaupunginteatterin, Turun kaupunginteatterin ja Tampereen työväenteatterin kanssa. Itse näin Taru Mäkelän ohjauksen tänään Turun Sopukassa. Mäkelän ohjaus liikuttaa näytelmää taitavasti eri tasoilla, elokuvallisena kokonaisuutena, jossa aikatasot limittyvät sujuvasti. Näytelmä alkaa 1970-luvulla, kun ikääntyneen Arendtin (Seela Sella) puheille pyrkii israelilainen haastattelija (Kasimir Baltzar). Tästä lähtötilanteesta kuvaelma takautuu vuoteen 1924, jolloin nuoren Hannahin (Elena Leeve) ja tämän opettajan Martin Heideggerin (Matti Onnismaa) välille sukeutuu rakkaussuhde. Matkan varrelle mahtuu Heideggerin hurmaantuminen natsismiin, Arendtin pako Saksasta, nuoren Rafael Mendelsohnin kohtalo ja ennen kaikkea Arendtin paluu Saksaan vuonna 1950, jolloin hän kohtaa Heideggerin 17 vuoden tauon jälkeen.

Hannah ja rakkaus kuvaa epäsymmetrisia ihmissuhteita. Tämä taidetaan sanoakin muutamassa kohtaa. Heidegger kehottaa tarttumaan hetkeen, siihen mitä on käsillä, mutta hänen suhteensa Arendtiin on väistämättä epäsymmetriassa, samoin Arendtin suhde Rafael Mendelsohniin, vanhan Arendtin suhde isreaelilaiseen haastattelijaan, Mendelsohnin pojaksi paljastuvan nuorukaisen suhde omaan isäänsä... Kiinnostava on kohta, jossa Heidegger puolustaa itseään ja väittää Hitlerin pettäneen hänet. Tämäkin suhde on väistämättä tuomittu epätasapainoiseksi. Näytelmän alkuperäisnimi The Banality of Love viittaa Hannah Arendtin kuuluisaan ajatukseen pahuuden arkipäiväisyydestä, mutta näytelmässä banaalia ei siis ole pahuus vaan rakkaus. Minulle Hannah Arendtin rakkaus tuo mieleen Hans-Jürgen Syberbergin elokuvan Winifred Wagner, jossa Richard Wagnerin miniä tunnustaa rakkautensa Adolf Hitleriin. Miten pahuutta voi rakastaa? Näin pitkälle Hannah ja rakkaus ei mene, eikä minusta Arendin ja Heideggerin rakkaus lopultakaan tunnu banaalilta, vaikka näytelmän nimi toista väittää. Se on pikemminkin arvoituksellinen, utooppinenkin ajatus vapauden ja symmetrian mahdollisuudesta, joka ei lopulta voi toteutua.

Vuoden 1950 tilanteessa Arendt tuntuu hurmaantuneen Yhdysvaltojen tarjoamista mahdollisuuksista, mutta näytelmän nyt-hetkessä, 70-luvun alussa, rakkauden arvoitus on yhä läsnä, muistona, joka leijuu kuin tupakan savu.