Michel Hazanavicius on aiemmin ohjannut kaksi hauskaa agenttiparodiaa, joissa Ranskan ylpeys OSS117 (Jean Dujardin) seikkailee Egyptissä ja Brasiliassa. Elokuvien huumori jakaa mielipiteitä, mutta epookin rakentajana Hazanavicius on ollut parhaimmillaan. Uusi elokuva The Artist on epookintajusta vieläkin parempi taidonnäyte. Tuntuu, että pienetkin yksityiskohdat on valmisteltu huolellisesti: ainakin itse ajauduin katselemaan taka-alalla heiluvia statisteja, 20-luvun elokuvateattereiden yleisöjä ja esityksiin jonottavaa väkeä. The Artist sijoittuu 1920- ja 30-lukujen taitteeseen, vaiheeseen, jossa Hollywood siirtyi mykkäelokuvien tuotannosta äänielokuvaan. Päähenkilönä on seikkailuelokuvien lyömätön sankari George Valentin (Jean Dujardin), jonka hahmo on rakennettu pitkälti Douglas Fairbanksin innoittamana. Elokuvassa nähdäänkin pätkä Fred Niblon ohjaamaa Zorron merkkiä (The Mark of Zorro, 1920), johon on upotettu lähikuvia Dujardinista.The Artist alkaa, missäpä muualla kuin, elokuvateatterissa. Jättiläismäisessa salissa pyörii George Valentinin kuvitteellinen uutuuselokuva A Russian Affair, ja tekijät odottavat valkokankaan takana jännittyneenä yleisön reaktioita. Eipä aikaakaan, kun Valentin tutustuu ulkona odottavaan ihailijaan Peppy Milleriin (Bérénice Bejo). Draama syvenee, kun ääniteknologia valtaa alaa ja elokuvateollisuus kaipaa uusia tähtiä: avustajaksi pestatun Peppyn ura lähtee nousuun, kun taas George ajautuu - vanhan Hollywood-kaavan mukaan - hunningolle.
Haastatteluissa Michel Hazanavicius on korostanut, ettei hän ole halunnut tehdä ironista elokuvaa. Epäilemättä hän tekee pesäeroa aiempiin agenttiparodioihinsa, jotka ovat naurua lajityypin kliseille. The Artist huokuu pikemminkin rakkautta vanhaa Hollywood-elokuvaa kohtaan. Naurulle on sijansa, mutta The Artist haluaa taiteilla romanttisen komedian ja melodraaman välillä ja välttää surkastumista parodiaksi. Tässä elokuva myös onnistuu, ja vaikka sen tarina on tuttu ja monien aiempien leffojen tilanteista koottu, vilpitön hommage elokuvahistorialle tempaa mukaansa. Paikoin kohtauksia olisi voinut kehittää vieläkin pidemmälle, esimerkiksi juoppuhulluuden kuvia olisi katsellut enemmänkin.Arvosteluissa The Artist on todettu pesunkestäväksi mykkäelokuvaksi, mutta kyse on pikemminkin siitä, mitä tarkoitetaan. Hyvin pitkälle elokuva seuraa 20-luvun estetiikkaa, ja mukana on myös musiikkinumeroiden välisiä hiljaisia hetkiä. Tämä on rohkea veto siinä mielessä, että muutoin nykypäivän elokuvateatterissa äänettömiä hetkiä ei juuri koe. Toisaalta voi kuitenkin todeta, ettei The Artist ole mykkä siinä mielessä, että siinä on valmis ääniraita - elokuva on vain enimmäkseen dialogiton. Aikakauden tyyliin olisi hyvin sopinut äänitehosteiden käyttö musiikin lomassa, joten elokuva muistuttaa pikemminkin mykkäelokuvista myöhemmin tehtyjä äänellisiä versioita - paitsi tietysti, että mukana on myös mykkyyden murtavia yllätyksiä. Kuvakoon suhteen The Artist on niin radikaali kuin valtaelokuvan konseptissa on mahdollista: kuva on neliömäisempi kuin nykyelokuvassa yleensä, mutta ei aivan 20- ja 30-luvun mitoissa. Eikä sen toki tarvitsekaan olla!
Vaikka The Artist tapailee mykkäelokuvan tyyliä, se on itsenäinen taideteos eikä jää pelkäksi historialliseksi pastissiksi. Oikeastaan aika yllättävää on se, että 20- ja 30-lukujen taitteen kuvauksesta kohoaa laajempi Hollywood-viittaus. Draaman taitekohdassa käytetään Bernard Herrmannin musiikkia suoraan Hitchcockin Vertigosta, ja ainakin minulle 50-lukuviittaus tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Musiikki on viittaus sisältöön: modernisaatio, ääniteknologian tulo, on muuttanut sukupuolijärjestelmää, ja Peppystä on tullut Georgen muovaaja samaan tapaan kuin Vertigossa John Ferguson (James Stewart) muovaa Madeleineaan (Kim Novak). Vanhoihin Hollywood-elokuviin nähden vapauttavaa on se, että mies ottaa avun vastaan ja on valmis muuttumaan.
2 kommenttia:
Kiitos Hannu hienosta, erittäin tapapainoisesta analyysistä! Tätä elokuvaa on varmasti mahdollista analysoida monesta eri näkökulmasta. Ajattelisin että Hazanavicius tässä yrittää tavoittaa jotain siitä tunnetilasta joka valtaa elokuvahullun, eli sellaisen joka on antanut elokuvien voiman, kuvien paatoksen ja suuren sydämen niin sanotusti koskettaa itseään. Tässä on mielestäni jotain hyvin romanttista koko projektissa joka ilmeisesti eroaa hänen aikaisemmista agentti-parodioistaan (joita en ole nähnyt, Kairo-leffa on kyllä hyllyssä). The Artistista tulee täten eräänlainen Hollywood-ajattelun referenssiteos ja kaikukamari, eräänlainen hyväntuulinen tivolin aavekammari. Minua kiehtoi eniten leikettely ja pelkistetyt variaatiot eri Hollywood-genrekaavoista, erityisesti melodraamasta. Mutta myös romanttisesta komediasta, slapsstickistä ja musicalista. Ja, kuten sanoit, romanttisesta draamasta erityisesti (m m Vertigo-musiikki-pätkän kautta joka kiehtovasti rikkoo retrospektiivistä ajankatselua, eli myös ja erityisesti erilaisten kronologioiden dekonstruoinnissa tämä elokuva on mielenkiintoinen). On mahdotonta tavoittaa elokuvan koko rikasta merkityskenttää yhden ainoan katselukerran jälkeen, niin paljon jäi yhä avoimeksi. Mutta hieno elokuva kaiken kaikkiaan. Kevyt, viihteellinen ja koskettava. Narsistinen (omistushaluinen, kuten fanit yleensä), paatoksellinen ja peilimäinen, eli juuri sellainen kuin me ehkä ajattelemme että koko elokuva, ja erityisesti Hollywood, mediana ja maaailmankatsomuksena on.
Tasapainoisesta, tarkoitin.
Lähetä kommentti