Keväisen aprillausperinteen juuret ovat syvällä historiassa. Antiikin roomalaisetkin viettivät Hilaria-juhlaa maaliskuun lopussa. Vanhoja suomalaisia sanomalehtiä lukiessa osui silmiin tämä Keski-Savo-lehdessä ilmestynyt pakina, jonka kirjoittaja Vel’Weikko kuvaa aprillipäivää Savonlinnassa vuonna 1905. Ellei kirjoitus itsessään ole aprillipilaa, päivä oli vauhdikas: moderni teknologia, telefooni, välitti leikkimielisten savolaisten aprilliharhautuksia, kunnantalolla esiteltiin Rantasalmen sutta ja järjestysvaltaakin harhautettiin väärällä hälytyksellä.Keski-Savo kirjoittaa 4. huhtikuuta 1905:
Kyllä minua naurattaa, vaan pistääpä samalla vihaksenikin. – Mikäpä sen muistaa tuon ”aprillipäivän”. Kaikessa viattomuudessaan elää vain kuin muinakin päivinä ja sitten, pahaa aavistamatta, saa pyvältää katukulmittain toisten partaansa nauraessa.
Minä heräsin aprilli-aamuna kimakkaan kilinään. Hyppäsin säikähtyneenä lämpöisestä yömajastani. Se oli telefooni, tuo pahakas, joka aina herättää kesken unija. Kiljasin: Haloo! – Ihmeekseni vastauksesta kuulin, ett’ei se ollutkaan maalaisystäväni, joka soitti päiväntietoja kysellen, vaan oli se joku tuntematon ääni, joka kiireimmiten vaati minua – tulipaloon. En juuri rakasta tulipaloja, vaan näin aamutuimaan oli tuo vaihtelua ja minä kimposin pukimiini, ajoin palvelusneitsyen vintiltä rasvanahkasaappaita hakemaan ja pian täydessä muntieringissä miilustin katuja tulipaloa etsien. Haistelin katujen kulmissa, josko tuntuisi käryä nenään, vaan turhaan.
”Missä se tulipalo on?” kysäisin hengästyneenä vastaantulevalta matamilta.
”Herra taitaa olla erreyksessä”, sanoi se matami ja sitten lisäsi: ”on se aprilli!”
Sormeni meni vaistomaisesti taskuun, sain ”Hellaksen” suupieleen, ja sen lauhduttava savu tyynnytti minutkin. Minä vaan vihelsin sille matamille, enkä sanonut hyvästiä kun muina miehinä marssin kotiin.
Tunti lienee kulunut; päivän suuri merkitys oli mielestäni häipynyt ja minä vetelin tyynesti aamukahvin toista kuppia kun telefoni soi ja minulle ilmoitettiin, että korkea virkamies haluaa minua tavata Turistissa.
”No, tuhannennappi!”, luiskahti huuliltani. ”Eikö ne korkeat visiitit olekaan loppuneet? Vai vielä on käytävä – no – en minä pelkää.”
Ja minä heitin rasvannahkasaappaat nurkkaan, sivalsin sen n. k. hännystakin ja niin sukelsin kohti Turistia, ja mielessäni haudoin minä: kyllä minä nyt siellä posmitan asiat halki ja kyllä ja kyllä . . . Silloin tulin perille. Kysymykseni ovenvartijalta vaikutti, että hänen suunsa hölmähti auki ja raollaan se pysyi varttitunnin, niin että kärpäset helposti olisivat voineet pastierata suusta sisään ja nenästä ulos. – Ei löytynyt korkeaa virkamiestä . . . ja minä muistin, että aprillia!
Kun päivemmällä kulin katua, näin kuinka kaupunkilaiset taajoin joukoin riensivät Kunnaanhuoneelle sitä Rantasalmen sutta katsomaan, vaan minä en liittynyt joukkoon, sillä muistin että oli se aprilli. Oli siellä käynyt eläintieteestä intresseeratut, olivat rouvasihmiset ihmettä tiedustelleet j.n.e.
Mutta paras oli kyyti, kun kaupungin ”järjestys” oli täysissä sotavarustuksissa hujeltanut lossisalmelle pahantekijöitä kiristämään kylmiin rautoihin. Ai jai jai! Sitä aprillia.
Julma on tuo 1/IV ja niin rohkea meininkinen. Vanhan ja nuoren se panee juoksemaan, ei se sääli. - Kuulkaa ystävät! Eiköhän sähkötetä ”Helsingin horisonttiin”, että jättävät aprillipäivän allakasta pois!
Vel’Weikko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti