Turussa avattiin kuluneella viikolla Mieke Balin ja Michelle Williams Gamakerin laaja installaatio
Landscapes of Madness, jonka tunnelmat ulottuvat Suomesta Espanjaan. Perjantaina 21. lokakuuta Bal ja Williams Gamaker esitelmöivät Turun yliopistossa ja päivän päätteeksi esitettiin pitkä näytelmäelokuva
Hullu äiti (Mère folle, 2011), johon myös installaatio läheisesti liittyy. Päivällä pitämässään luennossa Bal korosti olevansa kiinnostunut välitilassa elävistä kuvista tai välikuvista (inter-image) enemmän kuin elokuvatutkijoiden korostamasta jälkikuvasta (after-image). On totta, että ajatus jälkikuvasta korostaa ”sanomaa” ja ”lähettäjää” enemmän kuin ”vastaanottajaa”, joka on kuitenkin aktiivinen merkitysten tuottaja.
Hullu äiti -elokuvan lähtökohtana on Françoise Davoinen teos
Mère folle, joka Balin mukaan on hyvin visuaalinen, jonkuvastosta elokuvantekijät rakensivat oman visuaalisen maailmansa ja josta lopulta katsojat muodostavat omansa.
Hullun äidin kuvat ovat syntyneet konkreettisesti kulttuurien välitilassa: elokuvaa on kuvattu viidessä maassa, Suomen ja Espanjan lisäksi Hollannissa, Ranskassa ja Sveitsissä, ja siinä puhutaan kahtatoista kieltä.
Hullun äidin ytimessä on hulluus, ehkä suorastaan hulluuden historia foucault’laisessa mielessä, varsinkin kun elokuvassa käytetty Seilin saari tuo mieleen Foucault’n teesin siitä, että lepran väistyttyä tyhjentyneet hoitolaitokset täytettiin uusin potilain: tyhjiin huoneisiin tarvittiin potilaita. Brueghelin ja Erasmuksen maailmasta ammentava elokuva ei kuitenkaan kierrätä historiallisia kuvia: sen nyt-hetkessä kaikki aikakaudet ovat yhtäaikaisesti läsnä, rinnakkaisina maailmoina. Keskiaikaisten narrien rinnalle tulevat 1900-luvun traumaattiset katastrofit, Espanjan sisällissota ja toisen maailmansodan kansanmurhat.
Hullu äiti paikantaa mielipuolisuuden lähtökohdaksi trauman, joka pakenee sanoja ja jota seuraavat sukupolvetkaan eivät kykene ilmaisemaan. Vapaaehtoisten kollektiivisesti tekemä elokuva pakenee arvoarvostelmia ja haastaa miettimään itse sisältöä. Lopun pyhiinvaellus Baselin karnevaaleille on vapauttava ja antaa toivoa siitä, että vaikeat kysymykset sittenkin voivat tulla havaittaviksi – tai vaikkeivät tulisikaan,
Fasnachtin hämärässä inhimilliset kohtaamiset ovat mahdollisia.
Turussa avattiin kuluneella viikolla Mieke Balin ja Michelle Williams Gamakerin laaja installaatio Landscapes of Madness, jonka tunnelmat ulottuvat Suomesta Espanjaan. Perjantaina 21. lokakuuta Bal ja Williams Gamaker esitelmöivät Turun yliopistossa ja päivän päätteeksi esitettiin pitkä näytelmäelokuva Hullu äiti (Mère folle, 2011), johon myös installaatio läheisesti liittyy. Päivällä pitämässään luennossa Bal korosti olevansa kiinnostunut välitilassa elävistä kuvista tai välikuvista (inter-image) enemmän kuin elokuvatutkijoiden korostamasta jälkikuvasta (after-image). On totta, että ajatus jälkikuvasta korostaa ”sanomaa” ja ”lähettäjää” enemmän kuin ”vastaanottajaa”, joka on kuitenkin aktiivinen merkitysten tuottaja. Hullu äiti -elokuvan lähtökohtana on Françoise Davoinen teos Mère folle, joka Balin mukaan on hyvin visuaalinen, jonkuvastosta elokuvantekijät rakensivat oman visuaalisen maailmansa ja josta lopulta katsojat muodostavat omansa. Hullun äidin kuvat ovat syntyneet konkreettisesti kulttuurien välitilassa: elokuvaa on kuvattu viidessä maassa, Suomen ja Espanjan lisäksi Hollannissa, Ranskassa ja Sveitsissä, ja siinä puhutaan kahtatoista kieltä.
Hullun äidin ytimessä on hulluus, ehkä suorastaan hulluuden historia foucault’laisessa mielessä, varsinkin kun elokuvassa käytetty Seilin saari tuo mieleen Foucault’n teesin siitä, että lepran väistyttyä tyhjentyneet hoitolaitokset täytettiin uusin potilain: tyhjiin huoneisiin tarvittiin potilaita. Brueghelin ja Erasmuksen maailmasta ammentava elokuva ei kuitenkaan kierrätä historiallisia kuvia: sen nyt-hetkessä kaikki aikakaudet ovat yhtäaikaisesti läsnä, rinnakkaisina maailmoina. Keskiaikaisten narrien rinnalle tulevat 1900-luvun traumaattiset katastrofit, Espanjan sisällissota ja toisen maailmansodan kansanmurhat. Hullu äiti paikantaa mielipuolisuuden lähtökohdaksi trauman, joka pakenee sanoja ja jota seuraavat sukupolvetkaan eivät kykene ilmaisemaan. Vapaaehtoisten kollektiivisesti tekemä elokuva pakenee arvoarvostelmia ja haastaa miettimään itse sisältöä. Lopun pyhiinvaellus Baselin karnevaaleille on vapauttava ja antaa toivoa siitä, että vaikeat kysymykset sittenkin voivat tulla havaittaviksi – tai vaikkeivät tulisikaan, Fasnachtin hämärässä inhimilliset kohtaamiset ovat mahdollisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti