Torstaina 27.10.2011 European University Institutessa Firenzessä väitteli Joonas Korhonen tutkimuksella Social Choreography of the Viennese Waltz: The Transfer and Reception of the Dance in Vienna and Europe, 1780–1825. Arviointiryhmässä olivat lisäkseni Heinz-Gerhard Haupt, Derek B. Scott ja Philipp Ther. Työ oli poikkeuksellisen kiinnostava siksi, että valssin historiasta on 1800-luvulta lähtien käyty kiihkeää kädenvääntöä, ja valssia ovat perustelleet omaksi keksinnökseen niin saksalaiset kuin itävaltalaisetkin. Ajatus wieniläisvalssista yhdistetään – paitsi Wienin tanssivaan kongressiin – ennen kaikkea Johann Strauss vanhemman ja nuoremman toimintaan, mutta valssin historia ulottuu paljon kauemmas, 1700-luvun lopulle asti. Historiankirjoituksessa on myös sitkeästi elänyt käsitys siitä, että valssi olisi syntynyt Wienin esikaupunkialueella ja noussut yhteiskunnasta ”alhaalta ylös”. Korhonen osoittaa työssää, että sosiaalisesti valssin historiassa liike on kulkenut kumpaankin suuntaan, mutta erityisen vahvasti ylhäältä alaspäin. Vaikka valssin tanssimisesta rakentui myöhemmin porvarillinen tai keskiluokkainen kuva, myös aatelisto osallistui valssin pyörteisiin 1700-luvulta lähtien. Hyvin kiinnostava on luku, joka käsittelee valssinvastaista diskurssia 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. Moni yhdistää moralisoivan asenteen myöhempään historiaan, mikä johtunee Gustave Flaubertin Madame Bovaryn huumaavista tanssikohtauksista. Jo 1700-luvun lopulla valssia pidettiin ennen kaikkea uhkana naisten terveydelle. Valssin vastainen mielikuvitus on oma kiinnostava säikeensä, mutta pääosa työstä selvittää valssin juuria ja leviämistä Euroopassa, ja perinpohjainen työ ammentaa aineistonsa niin tanssisalien arkistoista kuin nuottien myyntikataloogeistakin. Lopputuloksena on vakuuttava kuva, jossa ”Aufforderung zum Tanz” saa vastakaikua Wienin lisäksi myös Lontoossa, Pariisissa ja Berliinissä.
Korhosen väitöskirjaa lukiessa tulee mieleen, miten kiinnostavaa olisi tutkia tanssiinkutsua myös Keski-Euroopan ulkopuolella. Mieleen tulee myös se, miten valssin huumaava pyörimisliike kiinnosti aikalaisia. Kun Joseph Antoine Ferdinand Plateau kehitti 1820- ja 1830-lukujen taitteessa fenakistokooppinsa, tanssiva pariskunta tuli ilmentämään loputtomasti jatkuvaa liikettä. Viereinen kuva on tosin Eadward Muybridgen fenakistiskoopista vuodelta 1893. Aikakauden kurkistamiseen perustuvissa audiovisuaalisissa leikkikaluissa tanssi oli katsomisen kohteena, ja katseen nautinto tanssi 1800-luvulla mitä suurimmassa määrin oli. Omakohtaisten kokemusten lisäksi tanssi oli spektaakkeli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti