Ludwig II (1972)

Ludwig II (1972) päätti Luchino Viscontin tuotannossa saksalaisen sarjan, jota olivat aiemmin edustaneet Kadotetut (La caduta degli dei, 1969) ja Kuolema Venetsiassa (Morte a Venezia, 1971). Ludwig II on rauhallisesti etenevä, intiimi teos - eeppisistä mittasuhteistaan huolimatta. Jo heti alkuun on merkityksellistä muistuttaa elokuvan kopiohistoriasta: muistelen 1980-luvulla nähneeni teoksen vähintään puoli tuntia lyhyempänä ja myös tapahtumien järjestyksessä oli eroa. Tuottajien mielestä lähes nelituntinen draama oli liian pitkä, eikä Viscontilla sydänkohtauksen jälkeen ollut mahdollisuuksia esittää vaatimuksiaan. Vasta ohjaajan kuoleman jälkeen tehtiin käsikirjoittaja Suso Cecchi d'Amicon johdolla nykyinen versio, joka dvd:llä kestää 3 tuntia 48 minuuttia. Kerronta purkautuu kronologisesti, virkamiesten antamien todistuslausuntojen halkomana, mutta muutoin Ludwigin elämä kaareutuu kruunajaisjuhlista 1864 aina mystiseen kuolemaan 1886 asti. Kiinnostavaa on, ettei Ludwigin elämään ennen vuotta 1864 juurikaan viitata: elokuva tapahtuu tässä ja nyt ja seuraa Baijerin kuninkaan uran taittumista melankoliseksi yksinäisyydeksi. Toisaalta virkamiesten lausuntoja voi myös pitää elokuvan nykyhetkenä, jolloin suurin osa elokuvasta olisi takautumaa.

Viehättävää Viscontin elokuvassa on se, ettei selitystä Ludwigin kohtalolle tai arvoitukselle ammenneta lapsuudesta tai kuningasperheen sisäisistä suhteista, vaikka niissä epäilemättä olisikin ollut paljon ainesta. Vahvimmin nousee esille suhde Otto-veljeen, jonka henkinen tasapaino järkkyy Itävallan ja Preussin välisen sodan jälkeen. Joka tapauksessa johtopäätöksenä on, ettei ihminen lopultakaan ole lähtökohtiensa vanki tai että se, mitä Ludwigille tapahtuu, seuraisi vääjämättömästi jostakin aiemmasta. Se, mitä Ludwig on, muovautuu ajan kuluessa.

Viscontin viehtymys rituaaleihin, seremonioihin ja tapakulttuuriin näkyy elokuvan ensi hetkiltä lähtien. Ludwigin (Helmut Berger) kuninkaaksi tulemista kuvataan hartaasti ja rauhallisesti. Samalla Piero Tosin puvustus pääsee oikeuksiinsa. Krediittien mukaan Visconti ja Enrico Medioli kirjoittivat käsikirjoituksen yhteistyössä Suso Cecchi d'Amicon kanssa: teksti on erittäin taitava ja pitää hyppysissään uskomattomasti neljän tunnin ajan. Käsikirjoitus on myös historiallisesti tarkka, lukuun ottamatta sitä tosiasiaa, että Ludwigin kuolema tapahtui kesäkuussa, mutta elokuvassa puiden oksat ovat alastomat, kuin syksyllä. Osa kohtauksista on tietoisen tableaumaisia, kuten näyttelijä Josef Kainzin (Folker Bohnet) ensivierailu Venus-luolassa, mutta tämä oikeastaan korostaa paikkojen merkitystä. Pidän loistavana jaksoa, jossa Itävallan Elisabeth (Romy Schneider) saapuu etsimään Ludwigia tämän linnoista: ensin Sissi valetaa läpi Linderhofin ja Herrenchiemseen, kunnes saapuu Neuschwansteiniin. Jakso on melkein turistinen, mutta samalla se palvelee sisältöä: Sissin täytyy vaeltaa tyhjien linnojen läpi löytääkseen eristäytyneen kuninkaan. Samalla kävelymatka kuvastaa sitä tyhjyyttä, joka erottaa Ludwigin muusta maailmasta.

Elokuvan herkullisin roolisuoritus on ehdottomasti Richard Wagneria tulkitseva Trevor Howard, jonka ylitsepursuava into tavoittaa olennaisen suuruudenhullun säveltäjän magneettisuudesta. Wagnerin elämästä esitetään niin ikään muutama tableau, joista mieleenpainuvin on Siegfried-idyllin kantaesitys Tribschenin portaikossa, Cosiman (Silvana Mangano) synnyttämän Siegfried-pohjan kunniaksi. Vaikka kohtaus näyttää pelkältä Wagnerin elämän kuvittamiselta, perheidylli korostaa linnoihinsa vetäytyneen, yhä huonovointisemman Ludwigin yksinäisyyttä.

Ludwigin kuolemasta Ludwig II ei esitä yksiselitteistä tulkintaa, vaikka loppua kohden viitataankin kuninkaan itsemurhaviettiin. Ludwig katoaa tohtori Guddenin kanssa, ja kun heidät löydetään rantavedestä, molemmat ovat kuolleet. Lopultakaan kuolinsyy ei ole olennainen: vaikka se selviäisikin, Ludwigin kohtalo on yhtä arvoituksellinen.

Pieni yksityiskohta jää vaivaamaan: muutama kohtaus sijoittuu Starnbergjärven rannalle Bergin linnaan. Nämä kohtaukset on jostakin syystä kuvattu Possenhofenissa, toisella puolella järveä. Tiedän, että tämä on yhdentekevää, mutta samaan aikaan on uskollisesti vaivauduttu tapahtumapaikoille Linderhofiin ja Neuschwansteiniin. Olisiko niin, että Berg oli jo 1970-luvun alussa yksityisomistuiksessa ja kuvaaminen siellä mahdotonta? Olisi ehkä kannattanut valita jokin toinen, tunnistamaton kuvauspaikka, koska Possenhofen, Sissin lempilinna, on niin tunnettu.