Kehäkettu (1954)

Marcel Carnén Kehäkettu (L'air de Paris, 1954) herättää kiinnostusta jo pelkästään siitä syystä, että Jean Gabinin vastanäyttelijänä on legendaarinen Arletty (1898–1992), Paratiisin lasten (Les enfants du paradis, 1945) Garance. Vuotta ennen Kehäkettua Arletty oli esiintynyt Robert Siodmakin elokuvassa Suurta peliä (Le grand jeu, 1954) samalla roolinimellä kuin Kehäketussa, Blanchena. Marcel Carné oli puolestaan menettänyt olennaisen kumppaninsa, kun yhteistyö Jacques Prévertin kanssa oli päättynyt 40-luvun lopulla. Silti, kuten jo vuonna 1953 valmistunut Synnin palkka (Thérèse Raquin) osoitti, Carné pärjää omillaankin. Synnin palkan tapaan Kehäkettu valmistui ranskalais-italialaisena yhteistyönä, ja italialaista kytkentää on vahvistamassa näyttelijä Folco Lulli, jonka rooli tosin jää harmillisen lyhyeksi. Lulli oli juuri edellisenä vuonna näytellyt Henri-Georges Clouzot'n Pelon palkassa (Le salaire de la peur, 1953).

Parasta Kehäketussa on sen aloitus: ratapihalla tehdään töitä, juna pysähtyy hetkeksi, nainen avaa ikkunan, katsoo ulos ja vaihtaa katseita työmiehen kanssa. Maahan putoaa koru, jonka mies ottaa itselleen muistoksi samaan aikaan, kun juna jatkaa matkaansa. On tietysti selvää, että tuntemattomat kohtaavat elokuvan aikana vaikka ovatkin selvästi yhteiskunnallisen kuilun vastakkaisilla puolilla. Alun työmies on André Ménard (Roland Lesaffre), jonka ikääntynyt nyrkkeilyvalmentaja Victor Le Garrec (Jean Gabin) ottaa talliinsa. Victorin puoliso on Blanche, jota Arletty näyttelee tyynen rauhallisesti. Ennen pitkää tarinaan tulee myös alun mystinen nainen, Corinne (Marie Daëms), valokuvamalli, joka on menossa naimisiin monacolaisen pohatan kanssa, turvallisuussyistä. Corinnelle nyrkkeilevä duunari on epävarmuustekijä, eikä liittoa koskaan synny. Loppukohtauksessa Victor kehottaa Andréta heittämään alkukohtauksessa löytämänsä korun Seineen, hautaamaan muistot ja suunnistamaan kohti tulevaisuutta.

Tämä kaikki kuulostaa epäilemättä tarinalta, joka on kuultu ja nähty monta kertaa aiemminkin. Silti Kehäketussa on ripaus erilaisuutta - ellen sitten katso asiaa ruusunpunaisten Carné-silmälasien läpi... Kehäketusta ei lopultakaan paisu melodraamaa, joka uumoilisi yhteiskunnallisten rajojen ylimenevän rakkauden mahdollisuutta tai joka hehkuttaisi sen mahdottomuuden kärsimyksellisyyttä. Kieltämättä tulee mieleen ajatus, että sodanjälkeisessä tilanteessa yhteiskunnallinen ristiriita on jo alusta lähtien niin sovittamaton, että ajatuskin sen ylittämisestä on mahdoton. Siksi ainoa vaihtoehto on menneisyyden muistojen nopea hautaaminen ja astuminen eteenpäin. Elokuvassa viehättää myös sen todenmakuinen tapa kuvata urheilumaailmaa. Andrén ensimmäinen nyrkkeiluottelu tuntuu melkein reaaliaikaiselta tapahtumalta, ja Roland Lesaffre heittäytyy rooliin perinpohjaisesti. Yhdysvaltalaisten nyrkkeilyelokuvien jälkeen tuntuu virkistävältä katsoa elokuvaa, jossa nyrkkeilyyn ei liity vehkeilyä ja vedonlyöntiä vaan keskiössä on itse laji, urheilu.