Ikuinen rakkaus (1942)

Marcel Carné ohjasi toisen maailmansodan aikana kaksi elokuvaa, keskiajalle sijoittuvan draaman Ikuinen rakkaus (Les visiteurs du soir, 1942) ja epookkielokuvan Paratiisin lapset (Les enfants du paradis, 1945). On hämmentävää, että miehitetyssä maassa saattoi ylipäätään tehdä näin vaivalloisia produktioita. Paratiisin lasten dvd-versiossa (Criterion Collection) Carné kertoo, että elokuva-ala menestyi olosuhteista huolimatta hyvin: pulaa oli ruuasta, kankaista ja raaka-aineista, mutta yleisö kävi elokuvissa ahkerasti ja tarjosi siten tuotanoyhtiöille mahdollisuuden uusiin hankkeisiin. Carnén mukaan erityisesti Ikuinen rakkaus oli työläs toteuttaa: 1400-luvulle sijoittuva kertomus edellytti mielikuvituksekkaita pukuja ja näyttäviä lavasteita.

Ikuinen rakkaus alkaa historiallisista elokuvista tutulla konventiolla: alkutekstit ovat vanhan kirjan lehdillä, jotka kääntyvät rauhallisesti. Tarina alkaa, kun ensimmäisellä tekstisivulla kerrotaan paholaisen lähettäneen vuonna 1485 maan päälle kaksi käskyläistään. Kamera poimii maisemasta kiertävän trubaduuriduon: Dominique (Arletty) ja Gilles (Alain Cuny) saapuvat linnaan, jossa valmistaudutaan nuoren parin häihin. Dominique on pukeutunut pojaksi, mutta sulhanen, paroni Renaud (Marcel Herrand), ihastuu häneen. Samaan aikaan Gilles tunnustaa rakkautensa morsiamelle, linnanherra Huguesin (Fernand Ledoux) tyttärelle Annelle (Marie Déa). Paholainen on lähettänyt Dominiquen ja Gillesin viettelemään kihlajaisparin, ja kesken tanssikohtauksen lähettiläät pysäyttävät ajankulun ja kumpikin sieppaa kohteensa romanttiselle kävelyretkelle. Ajan pysähtyminen tuo mieleen Jean Cocteaun elokuvien maagisuuden: juuri tässä kohtauksessa Jacques Prévertin käsikirjoitus on runollisimmillaan.

Kaikki ei kuitenkaan suju paholaisen suunnitelmien mukaan: rakkauden mahti ylittää helvetin voimat. Androgyyninen Dominique onnistuu sekoittamaan Renaud'n ajatukset, ja kaiken lisäksi hän hurmaa morsiamen isän. Renaud ja Hugues ajautuvat kaksintaisteluun, ja lopussa Hugues lähtee ajamaan takaa linnasta karkaavaa Dominiqueta. Mutta Annen ja Gillesin suhde kehittyy odottamattomaan suuntaan. He rakastuvat niin antaumuksellisesti, että paholaisen (Jules Berry) on saavuttava itse paikalle. Mikään ei kuitenkaan auta. Viimeisissä kuvissa paholainen muuttaa rakastavaiset kivipatsaaksi, mutta rakkautta hän ei voi tuhota: marmorin sisällä lempiväisten sydämet jatkavat sykkimistään.

Marcel Carné totesi haastattelussa, että Ikuisesta rakkaudesta on usein etsitty merkkejä aikakauden politiikasta. Paholainen on tulkittu Adolf Hitleriksi, joka ei voi vaientaa Ranskan sydäntä. Ohjaajan ja käsikirjoittajan mielessä näin suoraviivaisia ajatuksia ei ollut. Väistämättä nousee mieleen kuitenkin kysymys, eikö juuri sota-aikana esitetty tarinoita toteutumattomasta rakkaudesta: eikö kaipaukselle ollut kysyntää?

Ikuinen rakkaus on kokonaisuutena kaunis, runollinen teos. Samalla mieleen juolahtaa Marcel Carnén ja Ingmar Bergmanin suhde. Muistan lukeneeni, että Paratiisin lapset oli Bergmanille merkittävä inspraation lähde. Ikuista rakkautta katsoessa tuntuu selvältä, että Bergman on ammentanut Carnélta vaikutteita myös Paholaisen silmään (Djävulens öga, 1960) ja Seitsemänteen sinettiin (Det sjunde inseglet, 1957).