Taksilla Tobrukiin (Un taxi pour Tobrouk, 1961)

Denys de La Patellièren sotaelokuva Taksilla Tobrukiin (Un taxi pour Tobrouk, 1961) esitettiin eilen YLE Teemalla. Erityiseksi ”klassikoksi” elokuvaa ei ehkä voi kutsua, mutta kiinnostava se on sekä näyttelijäkaartiltaan että Pohjois-Afrikan sodan kuvauksena. Jälkimmäisessä toki kilpailutilanne on kova: toisen maailmansodan tapahtumista Pohjois-Afrikassa on tehty erinomaisia elokuvia, jo sodan aikana muun muassa Zoltan Kordan Sahara (1943) ja Billy Wilderin Tie Kairoon (Five Graves to Cairo, 1943). Sodan jälkeen valmistui muun muassa Henry Hathawayn Erämaan kettu (The Desert Fox: The Story of Rommel, 1951) ja moni muu Rommel-elokuva. Sodan tulkintoja on niin paljon, että niistä saisi kokonaisen esityssarjan. Aivan oma lukunsa on Nicholas Rayn Katkera voitto (Bitter Victory, 1957), jonka karheus ja jopa vieraantuneisuus on voinut hyvinkin antaa vaikutteita La Patellièrelle: Taksilla Tobrukiin on ensi hetkistä lähtien tyylitelty, kaikkea muuta kuin realistinen sodan kuvaus.

Italialais-ranskalais-espanjalais-länsisaksalaisena yhteistuotantona valmistunut Taksilla Tobrukiin alkaa jouluna 1941 ja esittelee jo alkutekstien aikana päähenkilönsä: saksalainen kapteeni Ludwig von Stegel (Hardy Krüger) lähtee kotoaan pommerilaisesta linnasta, ranskalainen Théo Dumas (Lino Ventura) on puolestaan Lontoossa joulua viettämässä, François Gensac (Maurice Biraud) jättää isoäitinsä lähteäkseen Lontoon kautta sotaan, Samuel Goldman (Charles Aznavour) pakenee Ranskasta juutalaisvainoja ja Jean Ramirez (Germán Cobos) valmistautuu pakenemaan vankilasta. Näyttävän kavalkadin esittely ennakoi tulevaa siinä mielessä, että tämän ryhmän yhteenkuuluvuudesta ja yhteistoiminnasta on kyse. Välittömästi alkutekstien jälkeen henkilöt sijoitetaan taistelutantereelle ja sen jälkeen vaeltamaan Saharan hiekka-aavikolle. Taksilla Tobrukiin kuvaa kasvavaa ymmrrystä vihollisten välillä, mikä on sinänsä tuttu teema sotaelokuvissa, joissa päähenkilöt ajautuvat eristyksiin poliittisista ja ideologisista kehyksistään: yksilötasolle siirtyessään kamppailu alkaa näyttää tarkoituksettomalta. Näkökulma on oikeastaan päinvastainen, jos sitä vertaa heti sodan jälkeen valmistuneeseen Jean-Pierre Melvillen Meren hiljaisuuteen (Le silence de la mer, 1949), jossa kulttuurien välinen kuilu on ylittämätön. Väistämättä tulee mieleen myös ajankohta, jolloin Taksilla Tobrukiin valmistui. Vuonna 1961 elettiin kylmän sodan keskellä, Kuuban tapahtumat ja Euroopan ohjusvarustelu olivat säännöllisesti lehtien palstoilla. Ei sinänsä ihmetytä, että ranskalaiset, länsisaksalaiset, italialaiset ja espanjalaiset tuotantoyhtiöt yhdistivät voimansa elokuvaan, joka rakentaa siltaa sodan osapuolien välillä ja rakentaa kumppanuutta erityisesti Ranskan ja Saksan välille. Taksilla Tobrukiin päättyy kiinnostavasti voitonparaatiin, jota seuratessaan Théo harhautuu muistelmaan sotaa ja sen mielettömyyttä. Voitto on vain näennäistä.