Punaparta 16–18

Kahden vuoden tauon jälkeen jatkan Victorin Hubinonin piirtämän ja Jean-Michel Charlier’n käsikirjoittaman sarjakuvan Punaparta (Barbe-Rouge) lukemista. Vuorossa on kuudes integraali, jossa on julkaistu albumit 16–18. Belgialainen Victor Hubinon (1924–1979) loi jo ensimmäisellä Pilote-lehdessä vuonna 1959 julkaistulla Punaparrallaan tunnistettavan tyylin, joka säilyi hämmästyttävän yhtenäisenä. Kun Hubinon kuoli 54-vuotiaana, hän oli piirtänyt 1700-luvulle sijoittuvaa seikkailusarjaansa melkein kaksi vuosikymmentä. Belgialais-ranskalaiseen tapaan tekijät vaihtuivat, ja Hubinonin jälkeen sarjaa piirsi Jijé. Charlier jatkoi käsikirjoittajana 1990-luvulle asti. Nyt käsillä oleva integraali sisältää Hubinonin kolme viimeistä Punaparta-albumia ja on jo siksi erityisen kiinnostava.

Albumi 16 oli nimeltään Khaïr le More (”Khair, mauri”, 1973), ja se aloitti uuden tarinalinjan. Itse asiassa edellinen albumi Le Pirate sans visage (”Kasvoton merirosvo”, 1972) oli jäänyt Hubinonilta kesken sairauden vuoksi, mikä loi häilyvyyttä jatkon suhteen. Jo tässä vaiheessa Hubinon harkitsi koko sarjan siirtämistä Jijén piirrettäväksi, mutta aika ei ollut vielä kypsä. Varmaankin tämän vuoksi Charlier pyrki löytämään tarinaan  uudenlaista puhtia. Khaïr le More käynnistää niin pitkän kaaren, ettei Hubinon itse asiassa ehtinyt piirtää sitä loppuun, sillä se ulottui lopulta neljän albumin mittaisksi. Ensimmäiset sivut sijoittuvat Louisianaan, josta tarina ampaisee Atlantin yli Pohjois-Afrikan rannikolle ja sieltä edelleen Mantovaan. Päähenkilönä on Éric, joka lähtee seuramaan mystisen Caroline de Muratoren laivaa. Algerialaiset merirosvot vievät Carolinen, ja johtolangat saattelevat Éricin Mantovaan, jonka herttuan perijättäreksi neito paljastuu. Tarina kulkee luistavasti edelliseen albumiin verrattuna, ja Charlier käsittelee hyvin myös sitä aikaviivettä, joka laivojen merimatkoista syntyy.

La Captive des Mores (”Maurien vanki”, 1973) jatkaa suoraan edellisestä episodista ja siirtää tapahtumien painopisteen sekä Mantovaan että Algerian rannikolle. Mantovan hovin juonittelut ja Carolinen vankeus tuovat mieleen  ranskalaisen historiallisen viihteen kestosuosikin, Anne ja Serge Golonin Angelika-sarjan, joka käynnistyi Punaparran tapaan 1950-luvun lopulla. Kun olen lukenut Punapartaa, olen aina silloin tällöin pohtinut Charlier’n kirjallisia esikuvia: rekisteri ulottuu selvästi Chateaubriandista Goloniin! Suhde Angelikaan tuntuu läheisemmältä, mitä pidemmälle sarja etenee, vaikkakaan romantiikkaa Punaparrassa ei ole ollut. Caroline de Muratoren hahmo sen sijaan viittaa siihen, että romanttinen sävy sattaisi olla vahvistumassa. Yhtä kaikki, Angelika ja Punaparta tuntuvat molemmat, jos ei modernisaation vastakertomuksilta, ainakin sen runollisilta pehmennyksiltä.

Integraalin viimeinen episodi, 18. osa, on nimeltään Le Vaisseau de l'enfer (”Helvetin laiva”, 1974). Éric on päätynyt algerialaisten merirosvojen vangiksi. Caroline on elossa, mutta hänet on ehditty jo viedä Konstantinopoliin sulttaanin haaremiin. Punaparta tulee auttamaan poikaansa. Jos palaan kysymykseen modernisaatiosta, on lisättävä, että juuri tässä albumissa Punaparta on onnistunut hankkimaan itselleen teknologista ylivoimaa. Hubinon esittelee yksityiskohtaisesti Amsterdamissa Punaparralle valmistetun aluksen hienouksia. Rosvopäällikkö käyttää sumeilematta hyväkseen ”kreikkalaista tulta”, vanhaa keksintöä, joka tehoaa armottomasti Pohjois-Afrikan merirosvojen aluksiin. Itse asiassa Punaparta vangitsee hetkeksi poikansa, joka vastustaa kohtuutonta väkivaltaa. Ehkä tämä ennakoi sukupolvien välistä kuilua, johon on toki viitattu sarjassa aiemminkin.

Vasta kun pääsin integraalin viimeisen osan loppuun, kävi selväksi, että tarina ei ollut vielä tässä. Hubinon ei kyennyt jatkamaan, ja hän menehtyi viisi vuotta albumin ilmestymisen jälkeen tammikuussa 1979. Caroline de Muratoren etsintä jatkui 19. albumissa samana vuonna, tarinassa Raid sur la Corne d'Or, Jijén piirtämänä.