Rautatie (1973)

Pitkästä aikaa tuli katsottua Kari Franckin ohjaama Rautatie (1973), joka on Yleisradion televisioteatterituotannon parhaimmistoa. Rautatie on vähäeleisesti ohjattu, todentuntuinen draama rautatien tulosta siten kuin se näyttäytyy korpimökin Matille (Leo Jokela) ja Liisalle (Anja Pohjola). Rautatie elää ja hengittää erinomaisten näyttelijöidensä kautta. Kun en vähään aikaan ollut näytelmää katsonut, muistikuviin olivat jääneet Matin ja Liisan kokemukset rautatieasemalla ja itse junassa, mutta elokuvan kokonaiskestosta paljon tapahtuu nimenomaan ennen lopun ratkaisevia vaiheita. Matti saa kuulla rovastilta tietoja ja mielikuvia rautahevosta, ja tuota pikaa myös Liisa janoaa kuulemaan ensi käden tietoa ruustinnalta. Rautatien nautinnollisimpia jaksoja on Matin ja Liisan kissanhännänveto sen jälkeen, kun Liisa on itse mennyt kuulemaan uutisia. Matin on vaikea kestää sitä, että hän tietää vähemmän kuin puolisonsa.

Rautatien pohjana on Juhani Ahon vuonna 1884 ilmestynyt esikoisromaani, josta Matti Rossi teki käsikirjoituksen. Tarina alkaa talvella ja huipeuntuu keväällä. Niin Juhani Ahon alkuperäistarinassa kuin tv-versiossakin korostuu juopa syrjäseudun ja kirkonkylän välillä. Pappilaan on tullut tieto Lapinlahden junaradasta, mutta kauempana keskuksista eletään vielä siten kuin aiemminkin: modernisaatio ei ole sinne yltänyt. Lopulta juopa säilyy siinä mielessä, että Matin ja Liisan retki päättyy onnettomasti, ja moderni teknologia johtaa turmion teille, kun juomaveikko tuppautuu seuraan. Aho käsitteli muissakin teoksissaan teknologiaa ja tunteita, kuten novelleissa Siihen aikaan, kun isä lampun osti ja Kello. Matti ja Liisa nousevat muuten junaan Lapinlahdella, kohtauksessa, joka toteutettiin tosiasiassa Luumäellä. Kun Aho kirjoitti Rautatietään, Lapinlahden rata oli vasta suunnitteilla.