Könnin kello (1946), kuunnelma

Aloitin vuoden 2017 kuuntelemalla suomalaisen kuunnelmataiteen klassikon, vuonna 1946 valmistuneen Könnin kellon. Kun Jukka Kajava kirjoitti kuunnelman radioesityksestä vuonna 1994, hän totesi, että meneillään oli jo 17. esitys Markus Raution ohjaamasta teoksesta. Kajavan sanojen jälkeen esityksiä on kertynyt lisää, ja yhä edelleen Könnin kello on kuuntelijoiden toivelistojen kärjessä. Tiettävästi Markus Rautio piti vuoden 1946 tulkintaa parhaana ohjauksenaan, vaikka hän itse ohjasi käsikirjoituksen kuusi kertaa. Ensimmäinen Könnin kello oli käsittääkseni toteutettu jo vuonna 1940, mutta sitä ei ole säilynyt. Vuoden 1946 kuunnelman lisäksi on tallella vuoden 1955 tulkinta.

Könnin kello pohjautuu ruotsalaisen Hertha Odemanin (1890–1977) kuunnelmaan Klockan på Rönneberga, jonka tausta oli hänen omassa novellissaan ja joka lähetettiin Ruotsissa ensimmäisen kerran 20. syyskuuta 1931. Kuunnelmasta tuli erittäin suosittu, ja siitä tehtiin myös elokuvaversio vuonna 1944. Markus Rautio oli kuullut alkuperäiskuunnelman jo talvisodan aikana ja innostui sen sovittamisesta suomeksi. Mukaellun käännöksen toteutti Huugo Jalkanen. Ehkäpä Rautio näki myös Klockan på Rönneberga -elokuvan, joka sai Suomessa teatteriensi-iltansa huhtikuussa 1945. Elokuvassa tarina on asetettu takautuman muotoon: alussa vanha isäntä kertoo kellonsa tarinan pienelle lapsenlapselleen, mutta kuunnelmassa kertomus kulkee kronologisessa järjestyksessä. Könnin kellon alussa patruuna Henrik Malmi (Kalle Rouni) on saanut pojan kolmen tyttären jälkeen. Koivulan tilan siirtyminen isältä pojalle näyttää vihdoinkin toteutuvan. Patriarkaalisen tulevaisuudenuskon keskeltä tarina hyppää 18 vuotta eteenpäin: poika Lauri (Kaarlo Kytö) saapuu kotiin nuorena ylioppilaana, jota kiinnostaa maanviljelyskoulua enemmän upseerin ura. Jälleen tarina pyrähtää eteenpäin, tällä kertaa kahdeksan vuotta. Isä ja äiti ovat kuolleet, ja kapteeni Lauri Malmi palaa Koivulaan yhdessä puolisonsa Helenan (Terttu Soinvirta) kanssa. Katkoksen tuntua on ilmassa, kun vanhemmat ovat poissa, eikä aikaakaan, kun Koivula on huutokaupattavana ja Helenakin jättää miehensä. Laurilla on perillinen mutta ei enää tilaa jälkipolville annettavaksi. Könnin kellon voi tulkita niskavuorimaisena sukutarinana, mutta se olisi liian yksioikoista. Ehkä toisen maailmansodan jälkeinen tilanne on ollut juuri tälle tarinalle otollinen, sillä kaiken menetettyään Lauri käärii hihat ja pyrkii kaikin keinoin saamaan maansa takaisin. Lopulta hän onnistuukin ja voi vanhuksena kertoa elämänsä kohtaloita pikku-Mirjalle (Maire Suvanto).

Kaiken keskiössä on aika ja sen vääjäämätön kuluminen. Ensimmäisessä kohtauksessa Henrik ostaa tupaansa komean kellon, jonka lyönnit tahdittavat Laurin elämää. Kellossa on myös arvoituksellinen mietelause: ”Aika ja ystävät kaikkoo, uskollinen, ikuinen säilyy.” Erityisen vaikuttava on loppukohtaus, jossa kello tuntuu sekoavan ja lyö lakkaamatta, kunnes lopulta vaikenee samalla, kun Lauri heittää henkensä. Loppu tuo mieleen Luchino Viscontin Tiikerikissan, jossa vanhus seuraa nuoren polven ilonpitoa ja tietää oman aikansa lähestyvän loppuaan. Voi sanoa, että Markus Rautiolla oli syytäkin olla tyytyväinen ohjaukseensa. Kuunnelma etenee hienosti, ja elliptinen kerronta tukee ajan kulumisen teemaa. Kuuntelin hiljattain Raution vuonna 1948 ohjaaman Taistelu Heikkilän talosta, jossa oli käytössä monenlaisia äänitehosteita. Tähän nähden Könnin kello rakentuu yksinkertaisemmin: vaatimattomat kongin lyönnit jakavat teoksen osiin, musiikkia ei ole lainkaan ja ainoat äänitehosteet ovat Könnin kellon maagiset lyönnit. Teos on lähinnä näyttelijöiden studiossa lukemaa vuoropuhelua, mutta niukat keinot sopivat aiheeseen hyvin.