Haamu joka ei palaa (Привидение, которое не возвращается, 1930)

Abram Room (1894–1976) oli pitkän linjan venäläinen elokuvantekijä, kansantaiteilija ja Stalin-palkinnon voittaja. Vilnalaissyntyinen Room opiskeli lääketiedettä mutta päätyi samalla teatterin pariin ja työskenteli yhdessä Vsevolod Meyerholdin kanssa. Roomin elokuvaura alkoi jo 1920-luvulla, neuvostoelokuvan kultakaudella. Hänen tunnetuimpia elokuviaan on Sänky ja sohva (Третья Мещанская), joka valmistui vuonna 1927. Suomessa hänen tuotannostaan on esitetty lisäksi muun muassa Kunnian laki (Суд чести, 1949), Granaattikoru (Гранатовый браслет, 1965) ja Myöhästyneet kukat (Цветы запоздалые, 1970). Room ehti ohjata elokuvia kuudella vuosikymmenellä. Samalla hän näki kehityskaaren mykkäelokuvan kaudesta äänielokuvaan, 1920-luvun montaasielokuvasta sosialistiseen realismiin.

Roomin omaperäisimpiä elokuvia on Haamu joka ei palaa (Привидение, которое не возвращается, 1930). Teos valmistui mykkä- ja äänielokuvan taitekohdassa, mutta käytännössä se on välitekstitetty, visuaaliseen ilmaisuun nojautuva mykkäelokuva. Haamu joka ei palaa on pitkään ollut saatavilla 67-minuuttisena versiona, joka käsittääkseni perustuu vuonna 1933 uudelleen ensi-iltaan tuotuun lyhennettyyn ja ääniraidalla varustettuun versioon. Nyt on bluray-muodossa ilmestynyt pitkä 93-minuuttinen teos, joka perustuu 30-luvun alun 16-milliseen kopioon. Jälki on karkeaa, mutta toisaalta Roomin elokuvasta piirtyy todella yllättävä kuva. Erityisesti viehättää se tyylillinen kirjo, joka elokuvasta löytyy: siinä on todella nopeaa leikkausta, mutta myös hitaita, pitkiä kamera-ajoja. Roomin tyyli tuntuu affektiiviselta siinä mielessä, että rytmiikka vastaa kulloisenkin kohtauksen tunneskaalaa ja tavoitteita.

Ranskalaisen kirjailijan Henri Barbussen romaaniin perustuva Haamu joka ei palaa sijoittuu tarkemmin nimeämättömään Etelä-Amerikan valtioon, jossa työläiset raatavat öljykentillä. Puolet elokuvasta sijoittuu vankilaan, ja välitekstit korostavat, miten moderni teknologia on valjastettu kontrollin palvelukseen. Alun vankila on huikea panoptikon, jossa vartija tarkkailee puoliympyrän muotoisen vankilan sellejä pyörivästä tukikohdastaan käsin. Päähenkilöksi kohoaa José Real, joka on istunut sellissään kymmenen vuotta, kunnes hänelle annetaan yksi vapaapäivä. José yritetään vapauden aikana suistaa raiteiltaan, mutta hän onnistuu saamaan aikaan kapinan eikä koskaan enää palaa. Roomin ja kuvaaja Dimitri Feldmanin yhteistyö on visuaalista ilotulistusta, mutta tämä briljeeraus on herättänyt myös kritiikkiä. Elokuva on kuin 20-luvun tyylikeinojen arkisto. Haamu joka ei palaa ei ehkä ole tyylillisesti yhteinäinen, mutta muotopuolisuudessaan se on kiehtova.