Päättymätön tarina (The NeverEnding Story, 1984) ja Päättymätön tarina II (The NeverEnding Story II: The Next Chapter, 1990)

Aikanaan minulta jäivät Päättymättömät tarinat näkemättä, vaikka ne olivat 1980-luvun harvoja fantasiaelokuvia. Nyt jälkeenpäin tuntuu, että Päättymätön tarina nimenomaan valmisteli tietä fantasian tulemiselle audiovisuaalisen kulttuurin valtavirraksi. Länsisaksalaistaustainen projekti ammensi kirjailja Michael Enden (1929–1995) romaanista Die unendliche Geschichte, joka oli ilmestynyt vuonna 1979 ja jonka Otava julkaisi Marja Kyrön suomennoksena vuonna 1982 nimellä Tarina vailla loppua. Keskiössä on kymmenvuotias Bastian Bux, joka äitinsä kuoleman jälkeen elää yksin isän kanssa: vaikeuksia on kotona, ja koulussakin kiusaajat ahdistelevat. Eräänä päivänä Bastian löytää antikvariaatista kirjan, joka ei ainoastaan tempaa mukaansa vaan vie lukijansa lopulta tarinan osaksi. Tuntuu, että Michael Ende on kommentoinut fantasiaromaanillaan 1970-luvun pejoratiivista näkemystä eskapismista todellisuuspakona. Ende on halunnut esittää fantasian voimaanuttavana, elämää muuttavana tekijänä, ja tätä ajatusta elokuvat jatkavat.

Ensimmäinen elokuvatulkinta Päättymätön tarina (The NeverEnding Story, 1984) pohjautui Enden romaanin alkuosaan, jossa Bastian joutuu kiusaajiensa ahdistelemaksi ja uppoutuu mielikuvitusmaailmaan, kuvitteellisen Fantaasia-maan taisteluun Olemattomutta vastaan. Mielikuvituksen katoaminen on vaara, jolta vain Bastian voi pelastaa. Lopussa Bastian nujertaa Falkor-lohikäärmeensä avulla kiusaajansa. Ohjaaja Wolfgang Petersen oli tehnyt kansainvälisen läpimurtonsa sotaelokuvalla Sukellusvene U-96 (Das Boot, 1981), ja nyt länsisaksalaisen elokuvan esiinmarssi jatkui Bavarian studioilla Münchenissä tehdyllä fantasiaseikkailulla. Pienoismallit ja romanttiset taustakuvat tuovat mieleen 1940- ja 1950-luvun saksalaiset studiotuotannot, mutta 80-lukulainen ilme on Päättymättömässä tarinassa vahva: tätä vielä korostavat Giorgio Moroderin elektroniset soundit.

Päättymätön tarina oli kassamenestys, ja se sai sittemmin kaksi jatko-osaa, mutta vain Päättymätön tarina II (The NeverEnding Story II: The Next Chapter, 1989) perustui enää Michael Enden tarinalle. Yleisö sai odottaa viisi vuotta romaanin jälkimmäisen osan filmatisointia, eikä näyttelijöistäkään ollut enää mukana kuin vanhojen kirjojen kauppias Koreander. Kakkososan alku tuntuu ponnettomalta, mutta loppua kohden tarina saa dramaattista voimaa, kun ilmenee, että jokainen Bastianin toivomus kuihduttaa hänen muistojaan. Tulevaisuuden muokkaaminen on mahdollista vain luopumalla menneestä. Vasta toisen elokuvan loppuessa ymmärsin, miten olennainen osa tarinan päätös on, ja voi vain ihmetellä, miksi sitä ei tehty heti ensimmäisen osan jälkeen. Nyt katsottuna jatko-osan ongelmana on efektien taianomaisuuden katoaminen: mitähän katsojat 1980-luvun jälkeen ajattelivat, kun samaan aikaan oli markkinoilla Industrial Light & Magicin -tehosteita ja vanhasta studioperinteestä ammentavia trikkejä? Ehkä ne menivät sulassa sovussa... Kakkososan päätösosassa kiinnittää huomiota, että mukana on ollut joukko itäsaksalaisia muusikoita. Elokuvaa todennäköisesti kuvattiin vuonna 1989, vaikka ensi-ilta koittikin vasta lokakuussa 1990, vajaa vuosi Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Jälkituotantovaiheessa fantasia Saksojen yhdistymisestä toteutui.