Armo (2016), Radioteatteri esittää

Jussi Parviaisen käsikirjoittama ja ohjaama kuunnelma Armo sai ensi-iltansa 2. tammikuuta 2017 Yle Radio 1:ssä. Kuunnelman ensimmäisistä hetkistä lähtien voi aistia, että se on syntynyt valtavien ponnistelujen kautta, henkilökohtaisena kamppailuna, jossa Parviainen on pohtinut samanaikaisesti omaa menneisyyttään ja ympärillämme levittäytyvää maailmantilannetta. Armon käsite on haasteellinen: armo on samanaikaisesti vastikkeeton lahja, epätoivon hetkellä parahdettu vetoomus ja säälimättömyyden vastakohta. Kuunnelma on täynnä armon, ja armottomuuden, tulkintoja ja myös paradoksaalisia lausuntoja. Parviainen tuntuu pohtivan, miksi tässä väkivaltaisessa maailmassa kuolemaa pelkäävät ihmiset tappavat toisiaan, tekevät juuri sitä, mitä eivät haluaisi omalle kohdalleen ja, kun he näin tekevät, tietyssä mielessä tuhoavat itseään. Ollessaan armottomia muita kohtaan he eivät anna armoa myöskään itselleen.

Kuunnelmassa on kaksi hahmoa, joilla ei ole pysyvää identiteettiä: tässä on draaman keskeinen vetovoima. Jussi Parviainen tulkitsee näitä hahmoja yhdessä poikansa Onni Parviaisen kanssa. Alussa he ovat lääkärin vastaanotolla, toinen terveydestään huolestunut venäläinen, toinen ukrainalainen henkivartija. Pian he ovatkin lääkäreitä, jotka keskustelevat tuskan kohtaamisesta. Ja tuota pikaa on jäljellä vain kaksi näyttelijää, jotka vaihtavat rooleja. Kuunnelman puolivälissa kadotin punaisen langan, mikä voi johtua tilanteesta, jossa dialogia kuuntelin. (Pitäisi olla armelias ja kuunnella teos uudelleen!) Alussa armon, pelon ja väkivallan teemat vyöryvät hedelmällisesti eteenpäin ja saavat kuuntelijan pohtimaan. Puolivälissä alkoi tuntua siltä, että kuunnelma itse asiassa käsittelee näyttelemisen ongelmaa. Näytteleminen on elämän metafora: sen rikkaus on niissä monissa elämisen malleissa, joihin voi heittäytyä, sen traagisuus siinä, että roolit ovat annettuja, päättyviä ja rajallisia.