The Grand Budapest Hotel (2014)

Wes Andersonin ohjaama ja käsikirjoittama The Grand Budapest Hotel (2014) sai ensi-iltansa viime keväänä. Teksasilaisen ohjaajan estetiikka on läpikotaisin harkittua: kekseliäitä kuvakulmia, tarkkaa leikkausta, viittauksia aiempiin elokuviin, liioiteltuja henkilöhahmoja, tragikomediaa... The Grand Budapest Hotel liittyy siihen laajaan elokuvien joukkoon, jossa hotelli toimii elämän monimuotoisuuden ja moniäänisyyden symbolina, aikakauden kuvana. Mieleen tulevat esimerkiksi Edmund Gouldingin klassinen Grand Hotel (1932), mutta myös Marcel Carnén Hotel du Nord (Hôtel du Nord, 1938), Jean Grémillonin Suudelma pimeässä (Lumière d'été, 1943), Luchino Viscontin Kuolema Venetsiassa (Morte a Venezia/Death in Venice, 1971) ja James Ivoryn Hotelli Firenzessä (A Room with a View, 1986). Usein loistohotelli on ollut menneen maailman kuva, muistuma sääty-yhteiskunnasta, jota ei enää ole, selkeistä pelisäännöitä, joita modernin maailman brutaalisuus on kohdellut kaltoin. Tätä henkeä on myös Andersonin tulkinnassa. Myös Grand Budapest Hotelissa vallitsevat yhteisesti sovitut pelisäännöt, jotka maailman muuttuessa joutuvat koetukselle.

The Grand Budapest Hotel rakentuu takautumien ja ajallisten kerrostumien varaan. Alussa ollaan hautausmaalla, kirjailijan haudalla, kuvitteellisessa Zubrowkassa, joka on ”vitsikkäästi” nimetty puolalaisen vodkamerkin mukaan. Sen jälkeen siirrytään 1980-luvulle, kirjailija saa äänen, kunnes päädytään vuoteen 1968, jolloin nuori kirjailija (Jude Law) tapaa Grand Budapest Hotelissa sen salaperäisen omistajan Zero Mustafan (F. Murray Abraham). Zeron tarinan mukana hypätään jälleen syvemmälle historiaan, nyt vuoteen 1932. Katsojalle on selvää, että kuvitteellisten ympäristöjen kautta kuvataan vanhaa Keski-Eurooppaa, josta osa jäi toisen maailmansodan päätteeksi itäblokkiin. Sosialismin aika häivähtää elokuvassa näkyviin oikeastaan vain hotellin muuttuneen interiöörin kautta. Painopiste siirtyy 1930-luvulle, ja katsoja tapaa hotellin sydämenä hääräävän Gustave H:n (Ralph Fiennes) ja hänen luotettavan pikkolonsa Zeron (Tony Revolori). Gustave saa iäkkään asukin perintönä maalauksen Poika ja omena, mistä alkaa sotkujen vyyhti.

Wes Anderson on haastatteluissa todennut tarinan hyödyntävän itävaltalaisen kirjailijan Stefan Zweigin kertomuksia, ja myös Zweigin persoona väikkyy kirjailijakuvan taustalla. Kieltämättä elokuvassa onkin vanhan Itävalta-Unkarin tuntua, vaikka maantieteellisesti lopputulos viittaa Saksaan ja Puolaan. Kuvauksia tehtiin Babelsbergin studioiden lisäksi muun muassa Görlitzissä, Dresdenissä, Hainewaldessa, Zwickaussa ja Krakovassa. The Grand Budapest Hotel on hyvin metaelokuvallinen kokonaisuus, ehkä jopa liikaakin minun makuuni. Elokuvasta on löydetty viittauksia Hitchcockin, Kubrickin ja Tarantinon elokuviin ja tietysti James Bondiin, mutta itse väittäisin, että Anderson tuntee myös Georges Méliès’n (alun viittaukset varhaisen elokuvan estetiikkaan) ja tšekkiläisen Oldřich Lipskýn elokuvia, sillä Andersonin vieraannutettu tyyli on hyvin lipskymäistä. Kaikista näistä viittauksista huolimatta, tai ehkä niiden seurauksena, The Grand Budapest Hotel jätti minut kuitenkin kylmäksi. Huumorin alla väreilee historian traagisuus, mutta samalla tuntuu, että leikki jää liiankin hätäiseksi. Jäin miettimään, olisiko hotellista kadonneen maailman symbolina saanut vielä enemmän irti.