Seinä vastassa (1947)

Suomen elokuva-arkiston tutkija Matti Salo julkaisi vuonna 1982 johdatuksen film noiriin otsikolla Seinä vastassa. Luin Salon kirjan jo tuoreeltaan, mutta vasta nyt, yli 30 vuotta myöhemmin, sain katsottua elokuvan, johon kirjan nimi viittaa. Saksalaissyntyinen Curtis Bernhardt ohjasi vuonna 1947 mustan elokuvan Seinä vastassa (High Wall), joka nähtiin Suomessakin vuonna 1949. Televisiossa sitä ei tiettävästi ole esitetty. Seinä vastassa ei ole tunnetuimpia film noireja, mutta siinä on roppakaupalla tyylin tyypillisiä piirteitä. Ja jos mukaan lasketaan Bernhardtin samana vuonna valmistunut Mieletön rakkaus (Possessed, 1947), tuntuu, että ohjaajan mukana film noiriin siirtyi häivähdys saksalaista ekspressionismia. Mieletön rakkaus ja Seinä vastassa ovat molemmat vahvasti psykologisia rikoselokuvia, mutta niiden painotukset ovat selvästi erilaisia. Mielettömästä rakkaudesta on jäänyt mieleen psykiatrin huokaisu: ”Sivilisaatio on pahempi sairaus kuin sydänvaivat tai tuberkuloosi.” Vaikka elokuvassa ei suoraan toisen maailmansodan kokemuksiin viitattukaan, arvojen kriisi oli ilmeinen. Suhteessa sotaan Seinä vastassa on selväsanaisempi, sillä päähenkilö on sotaveteraani.

Seinä vastassa alkaa salaperäisesti. Alkutekstien aikana nähtävä muuri saa myöhemmin merkityksensä: se on muistin ja unohduksen, tiedostetun ja tiedostamattoman raja, mutta ehkä myös tavoitellun arkielämän ja menneen poikkeustilan raja. En usko pilaavani jännitystä katsojilta, jos sanon, että jo ensimmäisessä kohtauksessa katsoja aavistaa tarinan suunnan. Mies, joka myöhemmin paljastuu päätoimittaja Willard Whitcombeksi (Herbert Marshall), saapuu iltamyöhällä toimitukseen, jossa vielä muutama toimittaja ahertaa. Hän riisuu sormikkaansa ja pesee kätensä. Katsojalle on heti selvää, että tässä on murhaaja. Tuossa tuokiossa ilmenee, että kaksi vuotta poissa ollut Steven Kenet (Robert Taylor) on palannut kotiin ja samalla hetkellä vaimo Helen (Dorothy Patrick) on löydetty kuristettuna. Steven pitää itseään murhaajana ja yrittää päättää päivänsä. Seinä vastassa kuuluu niihin moniin 1940-luvun elokuviin, joissa käsitellään ihmismielen tiedostamattomia kerrostumia, mutta esimerkiksi Anatole Litvakin Käärmeenpesään (The Snake Pit, 1948) tai Rudolph Matén Ratkaisevaan yöhön (The Dark Past, 1948) verrattuna ote ei ole yhtä psykoanalyyttinen. Kun tohtori Ann Lorrison (Audrey Totter) yrittää selittää Stevenin tiedostamattomasti kasvaneen vastenmielisyyden vaimoaan kohtaan, tulkinta näyttäytyy kyvyttömyytenä nähdä todellista tilannetta. Seinä vastassa tuo mieleen myös edellisenä vuonna valmistuneen George Mashallin film noirin Sinisen Dahlian mysteeri (Blue Dahlia, 1946), jonka keskiössä on kolme sotaveteraania. Kun Mashallin elokuvassa Buzz ei kestä uutta musiikkia kranaatinsirpaleen jättämän vamman vuoksi, myös Steven Kenetillä on aivovamma, joka aiheuttaa muistikatkoksia ja saa hänet käyttäytymään odottamattomasti.

Seinä vastassa on visuaalisesti onnistunut film noir. Mieleen jäävät öiset katunäkymät, varsinkin loppukohtauksessa, jossa sade piiskaa asfalttiviidakkoa. Sisäkohtauksissa valo kuultaa ristikkojen ja verhojen lomitse niin kuin aikakauden mustassa elokuvassa on tapana. Mielisairaala näyttäytyy vankilana, jonne sotaveteraani on päätynyt löytämättä sijaa rauhan ajan yhteiskunnassa. Robert Taylor on yllättävän hyvä roolissaan, mutta vielä vaikuttavampi on mielestäni Herbert Marshall, joka menetti jalkansa ensimmäisessä maailmansodassa mutta teki pitkän uran näyttelijänä puujalasta huolimatta. Vaikka Curtis Bernhardtin ohjaus ei ole aivan yhtenäistä, kokonaisuus on onnistunut, ja näkökulman vaihdokset pitävät katsojan otteessaan. Minua viehättää myös se ristiriitaisuus ja monitulkintaisuus, joka poikkeaa tavanomaisesta Hollywood-psykologiasta. Steven joutuu aivokirurgin käsittelyyn, mutta tuntuu, että elokuva ei selitä aggressiivisuutta patologisesti. Stevenin tunteet kuohahtavat, kun hän kohtaa Willardin silmästä silmään.

Seinä vastassa perustuu Alan R. Clarkin ja Bradbury Footen näytelmään, josta Sydney Boehm teki käsikirjoituksen yhdessä Lester Colen kanssa. Cole oli tässä vaiheessa jo konkari, mutta hänen uransa ajautui pian vaikeuksiin kommunistivainojen vuoksi. Boehmille elokuva oli puolestaan ensimmäinen kreditoitu käsikirjoitus. Sittemmin Boehmin kynästä kirposi tekstejä muun muassa Rudolph Matén elokuviin Vaistosin rikoksen (Union Station, 1950), Luoti luodista (Branded, 1950), Maailman sortuessa (When Worlds Collide, 1951) ja Hyökkäys Punaisella joella (The Siege at Red River, 1954). Boehmin merkittävimpiin film noireihin kuului Fritz Langin Gangsterikuningas (The Big Heat, 1953).