Kiusaus (1961)

Kiusaus (Léon Morin, prêtre, 1961) on Jean-Pierre Melvillen tuotannossa poikkeuksellinen draama. Jos ohjaajan myöhempien gangsterielokuvien on sanottu käsittelevän allegorisesti Ranskan miehitysaikaa, tämä elokuva tekee sen konkreettisesti. Tapahtumat sijoittuvat Ranskan Alpeilla sijaitsevaan pikkukaupunkiin, jota ensin miehittävät italialaiset, sitten saksalaiset. BFI:n julkaisemalla dvd:llä elokuvan taustoista kertoo Volker Schlöndorff, joka kahden ja puolen vuoden ajan toimi Melvillen assistenttina. Schlöndorffillekin on mysteeri, miksi agnostikkona tunnettu ohjaaja teki elokuvan katolisen papin ja nuoren lesken suhteesta. Schlöndorff kommentoi myös omaa rooliaan: Melvillellä oli aina kriittinen suhde saksalaisiin, mutta kuitenkin hän pestati Schlöndorffin, ja assistentti sai esiintyä myös kameran edessä saksalaisena sotilaana. Melvillen suku oli kotoisin Elsassin alueelta, ja oikealta nimeltään hän oli Jean-Pierre Grumbach. Melville-nimen hän omaksui sodan aikana yhdysvaltalaisen kirjailijan Herman Melvillen mukaan.

Kiusaus perustuu Béatrix Beckin romaaniin Léon Morin, prêtre, joka oli ilmestynyt vuonna 1952. Tarinan keskiössä on nuori leski Barny (Emmanuelle Riva), joka on vakaumuksellinen kommunisti. Barnylla on tytär, mutta koska Barnyn kuolleella puolisolla oli juutalaistausta, tytär majoittuu miehitysajaksi maaseudulle. Eräänä päivänä Barny päättää astua kirkkoon ja ripittäytyä. Hän valitsee papikseen nimen perusteella Léon Morinin (Jean-Paul Belmondo) ja yrittää haastaa tämän uskonnon kritiikillään. Léon Morin osoittautuu kaikkea muuta kuin ahdasmieliseksi katoliseksi: myös Beckin romaanissa pappi on nuori, komea, älykäs ja itsensä uhraava. Melville on epäilemättä tietoisesti valinnut papiksi Jean-Paul Belmondon, joka oli juuri esiintynyt Jean-Luc Godardin Viimeisessä hengenvedossa (À bout de soufflSchlöndorffin mukaan uusi rooli oli improvisointiin tottuneelle Belmondolle vaikea haaste. Barnyn roolissa nähtävä Emmanuelle Riva oli puolestaan tullut tunnetuksi Alain Resnais'n elokuvasta Hiroshima, rakastettuni (Hiroshima mon amour, 1959).

Melvillen tulkinnassa kahden sielun kohtaaminen saa seksuaalisia painotuksia. Kiusauksen kuvaama yhteisö on ennen kaikkea naisten maailma: miehet ovat poissa, tai he ovat miehittäjiä, vallan käyttäjiä. Vain Léon Morin on altis keskustelulle, ja hänen luonaan käy lopulta muitakin paikkakunnan naisia. Kiusauksessa seksuaalisuus on häilyvää, ja Barny tunnustaa elokuvan alussa tuntevansa vetoa myös työpaikkansa toiseen naiseen Sabineen (Nicole Mirel). Intohimon signaalina on Martial Solalin musiikki, joka tuntuu väreilevän kaikissa niissä kohtauksissa, joissa seksuaalisuus astuu kuvaan. Léon Morin kavahtaa, sillä hänen rakkautensa on aineetonta.

Kiusaus herättää monenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä. Eräässä kohtauksessa Léon Morin tarjoaa Barnyn luettavaksi Karl Adamin teologista teosta Jeesuksesa. Adam tunnettiin sodan aikana natsimyönteisenä teologina. Mitä Melville haluaa sanoa ja onko viittaus ylipäätään tietoinen? Lopulta Kiusauksen kuva saksalaisista miehittäjistä ei ole kovinkaan negatiivinen: Barnyn tytärkin ystävystyy saksalaisen sotilaan kanssa. Kun lopussa miehitysaika päättyy ja saksalaisten tilalle tulevat yhdysvaltalaiset sotilaat, uusiin tunkeutujiin liittyy vahvempi seksuaalinen uhka kuin saksalaisiin. Toisaalta tuntuu, että miehitysaika on tässä vain eräänlainen olosuhde, abstrakti viittaus yhteiskunnalliseen repressioon. Mieleen tulee Nagisa Oshiman Aistien valtakunta (Ai no corrida, 1976), jossa ankea yhteiskunnallinen tilanne saa kääntymään kohti intiimiä. Tuntuu, että Kiusauksessa on kiihkeä halu unohtaa ulkoinen maailma, mutta heittäytyminen intiimiin ei koskaan onnistu. Barnyn ja Léon Morinin on erottava ja heidän suhteensa on jäätävä platoniseksi. Kiusauksessa huomio kiinnittyy Jean-Pierre Melvillen tyyliin. Elokuvassa puhutaan paljon, ja dialogi on poikkeuksellisen abstraktia. Léon Morin osoittautuu sallivaksi katoliseksi, joka ei lopulta näe kovinkaan suurta eroa juutalaisuuden ja kristillisyyden eri muotojen välillä. Kohtaukset on leikattu niukkuuden periaatteella, ja jokainen merkityksellinen dialogi päättyy välittömästi vuoropuhelun jälkeen, ilman että kamera jäisi erityisemmin tutkailemaan henkilöitä. Melvillen leikkaus korostaa epäjatkuvuutta, ja useammassakin kohtauksessa kamera siirtyy äkisti puhuvan pariskunnan toiselle puolelle aivan kuin henkilöt vaihtaisivat paikkaa.