Syvä kuin meri (1955)

Jos Kohtalokas rakkaus (Un acte d’amour / Act of Love, 1953) oli Anatole Litvakin ensimmäinen Ranskassa tuotettu elokuva toisen maailmansodan jälkeen, seuraava teos vei hänet Englantiin. Alexander Korda kiinnitti Litvakin ohjaajaksi Terence Rattiganin näytelmään perustuvaan melodraamaan Syvä kuin meri (Deep Blue Sea, 1955). Korda laskelmoi Rattiganin näytelmän olevan varma filmauskohde, sillä draama oli saanut näyttämöllä ennennäkemättömän suosion ja BBC:n vuonna 1954 tuottaman tv-näytelmänkin oli nähnyt arviolta 11 miljoonaa katsojaa.

Syvä kuin meri alkaa voimakkain tuntein: Hester Collyer (Vivien Leigh) on yrittänyt tehdä itsemurhan ottamalla yliannoksen unilääkettä. Vähitellen paljastuu, että hän on jättänyt miehensä tuomari Collyerin (Emlyn Williams) ja rakastunut ronskiin testipilottiin Freddie Pageen (Kenneth More). Elokuvan alku käyttää taitavasti takautumia, ja näkökulma vaihtelee triangelidraaman osapuolien mukaan. Hesterin epätoivo Freddien lähdettyä, tuomarin pettymys suhteen paljastuttua ja Freddien järkytys itsemurhayrityksen jälkeen avautuvat hienosti. Litvakin tyylissä en tosin havaitse paljoakaan yhtäläisyyksiä aiempaan tuotantoon, osin siitä syystä, että Syvä kuin meri on saatavissa vain heikkona TCM:n esittämänä kopiona, josta voi saada vain aavistuksen. Alkuperäinen elokuva on tehty CinemaScope-muotoon, ja alkuperäisen formaatin julkaiseminen antaa vielä odottaa itseään. Elokuvan viimeisistä hetkistä tulee olo, että teos ansaitsisi parempaa kuin suttuisen TCM-videon.

Freddien roolissa Kenneth More on loistava, ja hän oli ehtinyt jo esittää roolia yli 500 kertaa näyttämöllä. More rakentaa Freddiestä karkean mutta silti vilpittömän kuvan. Tuntuu, että roolisuoritus jo ennakoi free cineman työväenluokkaisia päähenkilöitä. Hesterin roolin oli teatterissa esittänyt Peggy Ashcroft ja BBC:n tv-versiossa Googie Withers. Alexander Korda halusi vaihtaa Hesterin roolin esittäjää ja tarjosi osaa aluksi Marlene Dietrichille, joka kieltäytyi. Tämän jälkeen vuorossa oli Vivien Leigh, joka oli edellisen kerran nähty valkokankaalla neljä vuotta aiemmin Elia Kazanin Viettelysten vaunussa (A Streetcar Named Desire, 1951). Vivien Leigh (1913–1967) oli kuvausten aikaan 42-vuotias, ja hän kärsi vakavasta maanis-depressiivisyydestä. Jotenkin tuntuu, että tätä tunteiden epävakaisuutta on tarttunut Hesterin rooliin. Leigh on tarkkaan harkinnut jokaisen ilmeensä ja eleensä, ja samalla tulkinnassa on koskettavaa omakohtaisuutta.