Sylvi Åbo Svenska Teaternissa

Minna Canthin näytelmä Sylvi kiertää maailmaa Mikko Roihan erinomaisena ohjauksena. Nyt esitys on pysähtynyt Åbo Svenska Teaterniin, mutta produktio perustuu viiden suomalaisen teatterin yhteistyöhön, ja esitys on nähty ja nähdään myös Saksassa ja Ruotsissa. Suomalaiset kumppanukset ovat Klockriketeatern, Kokkolan kaupunginteatteri, Savonlinnan kaupunginteatteri, Wasa Teater ja Åbo Svenska Teatern. Oopperatalot tekevät tänä päivänä paljon yhteisproduktioita, mikä auttaa säästämään kustannuksissa. Sylviä katsoessa seisahtuu miettimään, onko tämä tulevaisuudessa kaiken kulttuuritoiminnan keino selvitä kasvavista kustannuksista. Toisaalta, jos tuloksena on näin korkeatasoista teatteria, ratkaisu ei voi olla väärä. Sylvissä kiinnostavaa on myös monikielisyyden onnistunut toteutus. Minna Canthin alkuperäisteos kantaesitettiin ruotsiksi Svenska Teaternissa vuonna 1893, ja sittemmin teos tuli lukemattomien suomenkielisten näyttämöiden menestyskappaleeksi. Mikä ilmaisisi paremmin monikielistä kulttuuriperimäämme kuin klassikon toteuttaminen kieltä vaihdellen? Dialogi on pääasiassa ruotsiksi ja suomeksi, mutta mukana vilahtaa myös englantia, esityksen mystisimmässä kohtauksessa, jossa kimonoon pukeutunut Sylvi (Pia Andersson) kohtaa ikääntyneen geishan (Mervi Koskinen).

Oma Sylvi-kuvani on rakentunut Canthin näytelmän ja Teuvo Puron varhaisen elokuvaversion fragmenttien pohjalta. Tästä vinkkelistä on selvää, että uusi Sylvi on yhtä paljon Roihan kuin Canthin luomus. Silti 1800-luvun maailma kuultaa kiehtovasti läpi. Alkuperäinen näytösjako kuljettaa kertomusta Sylvistä, jonka huoltaja-isä Axel (Lasse Fagerström) kätkee kirjoituspöytänsä laatikossa strykniiniä, joka tuntee vetoa entiseen ihastukseensa Viktoriin (Matti Raita) ja joka lopussa tuomitaan elinkautiseen miehensä murhasta. Aikalaisia draama kiehtoi siksikin, että sen taustalla oli kaikkien muistissa ollut hämeenlinnalainen intohimorikos, jonka oikeudenkäyntikin herätti voimakkaita tunteita. Vuosisadan vaihteen kielen pidättyneisyys toimii yllättävän hyvin modernin teatterin raaka-aineena. Kun Canthin näytelmässä Axel poti kuolinkouristuksiaan näyttämön takaosan makuualkovissa, Roihan tulkinnassa kuolema tapahtuu kulissien takana, kaikessa hiljaisuudessa. Sama pätee tanssiaiskohtaukseen. Kun kantaesityksessä tanssivat parit näkyivät näyttämön takaa oviaukosta, nyt flirttailun julkinen näyttämö on poissa katseilta. Vain Viktorin keimailu näkyy tanssisalin ovella, kunnes hän palaa jälleen etualalle Sylvin seuraksi salaiseen kohtaukseensa. Roihan Sylvissä tunteet kouraisevat niin, että tuntuu. Ne ovat ruumiillisia, kokonaisvaltaisia, mukaansa vastustamattomasti tempaavia. Samalla tuntuu, että jotakin silti jää ilmaisematta, tavoittamattomaksi, mikä on esityksen suola. Tanssikohtauksen naamioleikki ja jyhkeä biitti tuovat mieleen Andriy Zholdakin Anna Kareninan, joka puolestaan oli saanut innoitusta Stanley Kubrickin elokuvasta Eyes Wide Shut. Äänimaisemasta jää mieleen myös alun vangitseva rytmisyys ja lopun seesteä mustarastaan laulu. Lopussa Sylvi saavuttaa tasapainon, toisin kuin Canthin näytelmässä. Canthille avioliitto on vankila, eikä Sylville ole tarjolla vapautusta. Roihan Sylvi istahtaa lopussa nauttimaan ateriasta, tasapainoisen tuntuisena: hän on vahvempi kuin Viktor, joka on alistunut yhteiskunnan konventioihin ja kihlannut Karinin.