Anastasia (1956)

Anatole Litvakin elokuvien katselmuksessa seuraavana on vuorossa Syvä kuin meri -draaman jälkeen valmistunut Anastasia (1956), joka tuotantoarvoiltaan poikkeaa merkittävästi Litvakin aiemmista 50-luvun elokuvista. Anastasia on historiallinen romanssi, joka on tehty CinemaScope-muodossa, ja se merkitsi paluuta Hollywoodiin sekä Litvakille että pääroolia esittäneelle Ingrid Bergmanille. Lopulta Bergman sai roolistaan Oscarin. Miespääroolia tulkitsi Vladivostokissa vuonna 1920 syntynyt Yuli Brymer eli Yul Brynner, josta kasvoi 50-luvulla Hollwood-spektaakkelien tähti. Samana vuonna 1956 Brynner esiintyi faaraona Cecil M. DeMillen Kymmenessä käskyssä (The Ten Commandments) ja Siamin kuninkaana elokuvassa Kuningas ja minä (The King and I). Kuninkaallisuudesta on kyse myös Anastasiassa, sillä tarina liittyy myyttiin Nikolai II:n tyttärestä Anastasiasta. Nykytietämyksen mukaan Anastasia Romanova surmattiin heinäkuussa 1918, mutta tarinat hänen eloonjäännistään virisivät jo 1920-luvulla.

Anastasia perustuu Marcelle Mauretten näytelmään, joka oli saanut kantaesityksensä vuonna 1955 nimiroolissa Juliette Gréco. Maurette tunnettiin myös elokuvakäsikirjoittajana. Hän oli tehnyt tekstin Max Ophülsin elokuvaan Sarajevon päiviä (De Mayerling à Sarajevo, 1940) ja sittemmin hän käsikirjoitti muun muassa sukupuolirooleja kiinnostavasti käsittelevän Jean Grémillonin melodraaman Madame X – uskoton nainen (L’étrange Madame X, 1951).Vaikka Anastasia on muovattu Hollywood-tyylin mukaiseksi, aavistuksen Mauretten alkuperäisestä ideasta voi vielä löytää siinä tavassa, jolla elokuva käsittelee Anastasian itseymmärrytä ja itsemäärämisoikeutta.

Anastasia alkaa vuonna 1928: venäläiset emigrantit juhlivat pääsiäistä Pariisissa. Aloitus tuo mieleen 1930-luvun Hollywood-elokuvan Venäjä-nostalgian, Litvakin oman ohjauksen Tovarich (1937) ja Reinhold Schünzelin musiikkielokuvan Balalaikka (Balalaika, 1939). Kiinnostavaa ja ymmärrettävää on, että tällä Venäjä-romatiikalla oli suhde Ranskaan, sillä Pariisissa emigranttien vaikutus näkyi. Litvakin Tovarich oli perustunut Jacques Devalin näytelmään, ja nyt lähtökohtana oli Mauretten teksti. Anastasian keskiössä on sairaalasta vapautunut Anna Koreff (Ingrid Bergman), josta venäläinen upseeri Bunin (Yul Brynner) alkaa muovata Anastasiaa. Annan koulutus tuo mieleen Pygmalionin ja My Fair Ladyn, mutta Annan sivilisoiminen on vain ohut juonne. Enemmän Anastasia keskittyy Anastasian isoäidin, keisarinna Maria Feodorovnan (Helen Hayes) ja Annan suhteeseen. Elokuva on katsomisen arvoinen jo pelkästään Helen Hayesin erinomaisen roolisuorituksen vuoksi. Hän on uskottava keisarinna, jonka epäilevyyden Anna onnistuu murtamaan. Pelon hetkellä Anna yskityttää, ja tämä sama piirre oli isoäidin mukaan myös Anastasialla. Elokuva jättää avoimeksi Annan todellisen identiteetin, mutta lopulta tällä ei ole merkitystä. Isoäitikin ymmärtää, että Annan/Anastasian on kuunneltava omaa ääntään.