Valerine ja Laureline 6

Valerian-projektini on edennyt viimeisiin 2000-luvun albumeihin. Jo nimensä puolesta kertomus Epävarmoina aikoina (Par des temps incertains, 2001) viittaa siihen todellisuuteen, jonka keskellä vuosituhannen kynnyksellä elettiin. Yhtä keskusta ei ole, eikä sitä ole myöskään Valerian-sarjakuvissa. Epävarmoina aikoina alkaa traumalla. Valerian istuu uppoutuneena menneeseen: maan historia vuodesta 1986 2500-luvun alkuun on kadonnut. Wagner-harrastajana mieleeni tulee Götterdämmerungin alku, jossa elämänlangat ovat puuroutuneet, eikä menneen ja nykyisen perusteella enää näe tulevaisuuteen. Epävarmoina aikoina jatkuu kuvaamalla tapahtumia neljässä eri pisteessä. Vähitellen tarinoiden linjat yhtyvät, ja mukaan astuvat myös Hypsiksen salamista (1985) tutut Isä, Poika ja Pyhä Henki. Ajankohtaisena teemana käsitellään geenimanipulaatiota, ja Valerian ja Laureline pistäytyvät myös 2000-luvun alussa ja tutustuvat Internetin läpimurtoon...

Näyttää siltä, että 2000-luvun alussa Christin ja Mézières joutuivat pohtimaan saagansa tulevaisuutta ja väistämätöntä päätöstä. Tässä vaiheessa kypsyi ajatus trilogiasta, joka saattaisi kertomuksen päätökseen. Ratkaisu oli siinä mielessä onnistunut, että yksittäisten albumien tekeminen vailla päätepistettä olisi ollut ongelmallista, varsinkin kun uudet tarinat saivat kritiikkiä. On totta, että 1990- ja 2000-luvun albumeissa esimerkiksi kuvakoko on suurentunut, eikä lukija enää uppoudu yhtä syvälle kuvitteelliseen maailmaan kuin varhaisemmissa teoksissa. Tuntuu, että Valerianin ja Laurelinen maailmankaikkeus myös jollakin tapaa lakkasi laajenemasta, ja uudet tarinat ajautuivat kierrättämään jo aiemmin esiteltyjä henkilöhahmoja, usein ironisen humoristisessa valossa. Tämän vuoksi on ymmärrettävää, että Christin ja Mézières halusivat lopettaa projektinsa suureen kertomukseen. Trilogian ensimäinen osa  Suuren tyhjyyden reunalla (Au bord du grand rien, 2004) alkaa vaikuttavasti: Valerian ja Laureline ovat menettäneet työnsä avaruusagenttina, sillä maapalloa ei enää ole, ja he joutuvat elättämään itseään torikauppiaina suuren tyhjyyden reunalla. Usein aikaisemminkin Valerian-tarinoissa on viitattu liike-elämään, mutta nyt tuntuu, että bisneksestä vain pirstaleet ovat jäljellä. Vieressä väikkyy suuri tuntematon, josta ehkä voi syntyä myös jotakin uutta.

Kivien järjestyksen (L’Ordre des pierres, 2007) alussa Valerian ja Laureline ovat suuressa tyhjyydessä, jossa ei ole mitään, ei edes tähtiä, ei reittejä, joita kulkea. Mukana on joukko väkeä, ja kaikki kuvittelevat, millainen parempi maailma voisi olla. Hugo Prattin Corto Malteseen viittaava hahmo on luutnantti Molto Cortès, joka kuvittelee kiviarkkitehtuurin harmonisen kokonaisuuden. Tohtori Chal’Darouine kuitenkin tyrmää ideaalisen maailman mahdottomana ja maalaa painajaismaisen kuvan ajan turbulensseista, joissa elämän rippeet ovat vain hiekanjyväsiä. Kivien järjestys on kaikista Christinin ja Mézièresin luomuksista eksistentialistisin. Luomakunta on heitetty tyhjyyden keskelle, ja jokainen projisoi fantasioitaan pohjattoman mustuuden keskellä. Avaruusaluksessa matkaava ryhmä joutuu lisäksi tunnistamattoman uhan kohteeksi, kun wolochit, hämmentävät kivipaadet, ilmaantuvat tuhoamaan kaiken eteensä sattuvan. Lopussa toivo kuitenkin pilkahtaa, kun mystinen aika-avaaja väläyttää maapallon hetkeksi näkyviin.

Trilogian viimeinen albumi Aika-avaaja (L’Ouvre temps, 2010) saattaa koko Valerianin ja Laurelinen 1960-luvulta alkaneen tarinan päätökseen. Aika-avaaja on enemmän kertomus historiasta kuin tulevaisuudesta. Valerian ja Laureline kohtaavat niitä henkilöitä, joiden kanssa he vuosikymmenien mittaan ovat toimineet, niin tukijoita kuin vastustajiakin. Aika-avaajaa on hankala selittää, mutta albumissa vaatimaton väline antaa mahdollisuuden palata takaisin ajassa ja yhteisvoimin torjua uhkaava vaara. Samaan aikaan kun wolochit uhkaavat kaikkia maailmankaikkeuden sivilisaatioita, aika-avaajan ympärille rakentuvan rituaalin kautta kivien tuhovoima palautuu takaisin tyhjyyteen ja maapallokin ilmaantuu uudelleen esiin pimeyden kätköistä. Tarinan päätöksessä Valerian ja Laureline palaavat alkuun, mutta Galaxityn maailma ei heitä enää miellytä. He ovat valmiita riskiin ja syöksymään menneeseen. Viimeisillä sivuilla Valerian ja Laureline ovat lapsia, jotka aloittavat uuden elämän 2000-luvun Pariisissa.

Kaiken piti päättyä Aika-avaajaan mutta viime vuonna Christin ja Mézières palasivat vielä hetkeksi sarjaan albumilla Muistoja tulevaisuuksista (Souvenirs de futurs, 2013), joka ilmestyi hiljattain suomeksi. Se ei pura Aika-avaajan rakentamaa päätöstä vaan on pikemminkin eräänlainen homage pitkälle saagalle. Se nostaa esiin episodeja Valerianin ja Laurelinen taipaleelta, heidän menneistä tulevaisuuksistaan. Christinille ja Mézièresille historia on prosessi, joka kattaa niin menneen ja nykyisen kuin tulevankin. Samaan tapaan kuin tulevaisuus on haarautuvien polkujen puutarha, sitä on myös menneisyys. Tähän viittaa albumin ensimmäinen sivu, jonka kuvitteellinen sitaatti kertoo universumin historian olevan kuin ”Arfalin elävä kivi”: sen muoto muuttuu silmiemme edessä, mitä enemmän sitä tutkimme ja kääntelemme. Kun nyt katson koko sarjaa, tuntuu, että tekijöiden kiinnostus on siirtynyt tulevaisuuden uumoilusta menneisyyden muistamiseen. Ehkä tämä kuvastaa laajempaa kulttuurista muutosta 1960-luvun lopulta tähän päivään. Samalla ei voi olla ajattelematta myös Christinin ja Mézièresin omaa elämänhistoriaa. Heidän maailmankaikkeutensa oli ekspansiivinen 1970-luvulla. He kuvittelivat yhä uusia kansoja ja kulttuureja. Ennen pitkää heidän maailmankaikkeutensa siirtyi supistumisvaiheeseen. Tietyt henkilöt, kulttuurit ja planeetat vakiintuivat tarinankerronnan lähteiksi, eikä lopussa ole enää muuta vaihtoehtoa kuin palata suuren tyhjyyden ääreltä lapsuuden kaipaukseen. Minulle Valerianin ja Laurelinen seikkailut eivät kerro vain muuttuvasta kulttuurista vaan myös siitä, miten oma suhteemme aikaan muuttuu ajassa.