Venäläinen näyttelijä Ivan Mozžuhin (1889—1939) muutti Pariisiin lokakuun vallankumouksen jälkimainingeissa vuonna 1919 ja noui välittömästi parrasvaloihin, ensin näyttelijänä ja sittemmin myös ohjaajana. Venäläiset emgirantit muovasivat merkittävästi 20- ja 30-lukujen ranskalaisen elokuvan ilmettä, ja tästä Mozžuhinin yhdessä Alexandre Volkoffin kanssa ohjaama
Eriskummallinen klubi (Le Brasier ardent, 1923) on loistava esimerkki. Itse asiassa ensimmäinen emigranttielokuva, Jakov Protazanovin ohjaama ja Mozžuhinin käsikirjoittama
L'angoissante aventure (1920) kuvasi välillisesti pakolaisille tuttuja maisemia Krimiltä Konstaninopoliin ja Marseillesta Pariisiin.
Eriskummallinen klubi alkaa elokuvahistorian vaikuttavimpiin kuuluvalla painajaiskohtauksella. ”Elle” (Natalia Lisenko) vääntelehtii sängyssä ja näkee toinen toistaan puistattavimpia näkyjä. Mies (Ivan Mozžuhin) vetää häntä käsistä ja hiuksista kohti roviota. Tuokiota myöhemmin sama mies lyö puukon rintaansa kirkon portailla. Nopea leikkaus ja taitava toonauksen ja tinttauksen luoma värillisyys jäävät mieleen. Lopulta nainen herää, ja katsoja siirtyy avioliittodraaman keskelle. Painajaisten aiheuttajaksi paljastuu salapoliisiromaani
A travers la jungle humaine. Sourvenirs de célèbre détective ...Z. ja erityisesti sen mystinen sankari herra Z (Ivan Mozžuhin)
Eriskummallisen klubin keskiössä on vanhempi aviomies (Nicolas Koline), joka haluaisi muuttaa pois, mutta vaimo haluaa pysyä Pariisissa. Mies on mustasukkainen vaimostaan, ja ohjaaja-Mozžuhin luo huikeita näkymiä miehen epäluulon kuvitukseksi. Ennen pitkää hän marssii Trouve Tout -nimiseen agentuuriin, jossa on kokonainen armeija psykologi-detektiivejä. Eipä aikaakaan, kun Z on palkattu tutkimaan vaimon itsepintaista haluttomuutta lähteä matkaan. Loistavassa jaksossa syyksi ei paljastuu salainen suhde vastakkaiseen sukupuoleen vaan palava rakkaus Pariisiin. Z ja ”Elle” luettelevat hurmioituneena Pariisin ihmeellisyyksiä, minkä aikana Mozžuhin loikkaa nojatuolin käsinojien päälle esittämään Eiffel-tornia ja seisoo välillä päälläänkin:
— L'avenue du Bois et son flot de voiture! ...
— Les grands boulevards, le soir, sous la pluie! ...
— Notre-Dame de Paris! ...
— La Tour Eiffel! ...
— Les revues à grand spectacle... Symphonie des couleurs... Hardiesse des lignes.
Lähes kaksituntisen elokuvan kohtaukset ovat järjestään pitkiä, mutta samalla ne ovat vangitsevia. Katsoja voi uppoutua syksyllä 1922 kuvattuun autoajeluun Pariisin bulevardeilla ja nähdä alamaailman bakkanaalin, jossa tanssitaan kuolemaan asti. Elokuvan loppu on arvattava mutta kuitenkin yllätyksellinen. Aviomies,
le mari, palaa yksin kotikonnuilleen Etelä-Amerikkaan, kun valtamerihöyry Liberté häipyy viimeisissä kuvissa horisonttiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti