Salaperäinen Pariisi (1932)

Anatole Litvakin Salaperäinen Pariisi (Coeur de Lilas, 1932) alkaa mestarillisesti. Sotilasorkesteri marssii ohi, ja kamera tempautuu liikkeen mukaan. Aikuisten marssista huomio siirtyy lapsiin, jotka seuraavat saamaansa mallia. Eipä aikaakaan kun armeijaleikki muuttuu poliisit ja roisvot -leikiksi. Aloitus on kuvattu ulkona, Pariisin linnoituksilla, ja välillä takaa kuuluu ratapihan häly. Draama käynnistyy, kun lapset löytävät ruumiin, kuolleen tehtaanjohtajan. Loistava, dynaaminen aloituskohtaus herättää monta assosiaatiota: viittaako lasten saama sotilaallinen malli ensimmäisen maailmansodan perintöön, siihen, miten sodan väkivalta siirtyy rauhan ajan väkivallaksi, rikollisuudeksi? On selvää, että Salaperäisen Pariisin alku merkitsee Litvakin siihenastisen uran huippukohtaa. Luin hiljattain Alastair Phillipsin kirjaa City of Darkness, City of Light. Émigré Filmmakers in Paris 1929–1939, jossa Litvakin merkitys nousee vahvasti esiin. Juuri Salaperäisen Pariisin valmistumisen aikaan Litvak puhui julkisuudessa elokuvallisuudesta, joka ei pohjautuisi teatteriin vaan rakentuisi valon, rytmin ja kuvien varaan. Juuri tämä kuvallisuuden korostaminen näkyy Salaperäisessä Pariisissa alusta lähtien. Tyylillisesti elokuva on yhdistelmä erilaisia keinoja. Varsinkin alussa ja lopussa korostuu miljöö, jossa Pariisin liepeet tulevat taltioitua lähes dokumentaarisesti. Hieno on myös jakso, joka on kuvattu Les Hallesin torilla. Hybridisyyttä korostaa kokonaan lavasteissa kuvattu, poeettinen alamaailma, ja teatraaliset kuulustelukohtaukset poliisiasemalla. On mahdollista, ettei Salaperäinen Pariisi ole tyylillisesti aivan sitä, mitä Litvak olisi halunnut tehdä. Tiedetään, että ohjaajaksi kaavailtiin alunperin Maurice de Canongea, mutta Ei koskaan enää rakkautta (Nie wieder Liebe!, 1931) -elokuvan menestys sai tuottajat päätymään Litvakiin. On luultavaa, ettei Litvakilla ollut käsikirjoitukseen niin suurta sananvaltaa, että hän olisi voinut rakentaa elokuvan kokonaan omien visioittensa pohjalta. Mutta toisaalta, juuri tyylillinen hybridisyys tekee Salaperäisestä Pariiista niin kiehtovan.

Coeur de Lilas sai Suomessa nimen Salaperäinen Pariisi, ja se sai ensi-iltansa Helsingissä 28.10.1932. Myös muissa maissa elokuva nimettiin Pariisin kaupunkikuvan näkökulmasta, Tanskassa se oli Fra det mørke Paris ja Portugalissa Sombras de Paris. Epäilemättä Coeur de Lilas on ollut helppo yhdistää siihen Pariisin mytologisointiin, jota oli edustanut jo René Clairin Pariisin kattojen alla (Sous les toits de Paris, 1930). Kun Salaperäinen Pariisi siirtyy laitakaupungin hämäräperäisiin kortteleihin, kamera lähestyy ylhäältä käsin samaan tapaan kuin Clairin elokuvassa. Kameran käyttö on ilmavaa ja äänimaisema kekseliästä. Äänimaisemasta on muuten erikseen todettava, että elokuva päättyy junan pillin kimakkaan vihellykseen, mikä jättää häiritsevän vaikutelman. Clair-henkisyyttä Salaperäiselle Pariisille antaa musiikki. Jo alussa nähdään sokea posetiivari, johon törmätään vähän väliä, hiukan samaan tapaan kuin Aku Korhosen esittämään sokeaan hanuristiin Edvin Laineen Laitakaupungin laulussa (1948). Kapakkakohtauksessa esiintyy myös tunnettu laulaja Fréhel (1891–1951), jonka ronski tyyli tekee vaikutuksen. Kohtaus muistuttaa Litvakin edellistä elokuvaa Ei koskaan enää rakkautta, jossa nähdään saksalainen kabareelaulaja Margo Lion (1899–1989). Baarikohtauksissa on paljon samaa, mikä saa pohtimaan boheemiuden visuaalisia lähtökohtia laajemminkin. Alastair Phillips tulkitsee, että Salaperäisen Pariisin rouheus on pitkälti venäläisten tekijöiden kädenjälkeä. Sisustuksesta vastasi Sergei Pimenoff, Jaltalla vuonna 1895 lavastaja-arkkitehti, joka oli Ranskassa aloittanut uransa Abel Gancen ryhmässä.

Salaperäinen Pariisi tuntuu vievän poeettisen realismin syntysijoille. Itse tarina käynnistyy murhalla, ja ruumiin viereltä löytyy Couer de Lilas -nimellä tunnetun nuoren naisen (Marcelle Romée) käsine. Poliisi André Lucot (André Luguet) soluttautuu alamaailmaan naamioituneena, ja pian hänen ja Coeur de Lilas'n välille syntyy suhde. Kuppiloiden kuningas on kuitenkin Martousse (Jean Gabin), joka on sekaantunut rikokseen. Tämä on varhaisimpia Gabinin keikariroiston rooleja, ja tässä hänen habituksensa tuo jo mieleen myöhemmät suurroolit, varsinkin Julien Duvivierin Pépé le Mokon (1937). Ranskalaisen elokuvan kestotähdistä mukana vilahtaa myös Fernandel, iloluontoisen hääseurueen seremoniamestarina. Salaperäinen Pariisi huipentuu Marnejoella, jossa ohjaaja kytkee yhteen kaksi vastakkaista tunnelmaa. Samalla kun Lilas ymmärtää Andrén olevan poliisi, tanssiva hääseurue tuppauttuu draaman keskelle.

Salaperäisestä Pariisista voisi kirjoittaa paljonkin. Nyt kun sitä katsoo, alkaa tuntua, että nimenomaan Anatole Litvak on olennainen linkki 1930-luvun ranskalaisen rikoselokuvan ja 1940-luvun yhdysvaltalaisen film noirin välillä, varsinkin kun juuri Litvak myöhemmin Hollywoodissa kunnostautui rikoksen taiturina. Ei liene sattumaa sekään, että hän teki vuonna 1947 uusintafilmatisoinnin Marcel Carnén ja Jacques Prévertin Varjojen yöstä (Le Jour se lève, 1939) nimellä Pitkä yö (The Long Night). Salaperäisestä Pariisista täytyy mainita myös nimiroolin tulkitsija Marcelle Romée (1903–1932). Tämä karismaattinen tragedienne ehti esiintyä vain neljässä elokuvassa. Hän kärsi masennuksesta, karkasi hoitolaitoksesta ja hukuttautui Seinejokeen 3. joulukuuta 1932. Salaperäisessä Pariisissa juuri hän pitää elokuvan jännitettä koossa, alun melankolisista tunnelmista aina lopun hallusinaatioihin asti. Elokuvan jälkeen jäin miettimään, vaikuttikohan Marcelle Roméen kohtalo siihen, että Litvak myöhemmin käsitteli usein depressiota, varsinkin  vuonna 1948 valmistuneessa Käärmeenpesässä (The Snake Pit).