Viimeinen valssi (1934)

Pako Suomeen! Siinä on Georg Jacobyn Viimeisen valssin (Der letzte Walzer, 1934) tärkein anti suomalaiselle katsojalle. Pietariin sijoittuva Viimeinen valssi jatkoi saksalaisten ja itävaltalaisten operettielokuvien perinnettä, ja lähtökohtana oli Oscar Strausin Berliinissä helmikuussa 1920 ensi-iltansa saanut operetti Der letzte Walzer. Aiheesta syntyi lopulta peräti neljä elokuvaa, vuosina 1927, 1934, 1953 ja 1973. Jacobyn teoksen pohjalta aiheen menestystä on vaikea ymmärtää, mutta operetti oli ylipäätään suosittua toisen maailmansodan molemmin puolin. Jos Viimeistä valssia vertaa Géza von Bolváryn ja Willi Forstin teoksiin, lopputulos on kuitenkin jähmeä, ja se sisältää yllättävän vähän musiikkia ja tanssia.

Tarinan keskiössä on suuriruhtinas Pavel Ivanovitš (Ernst Dumcke), joka ihastuu nuoreen aatelisneitoon Veraan (Camilla Horn). Kolmiodraama on valmis, kun Vera puolestaan ihastuu nuoreen Dmitri Sarrasoviin (Iván Petrovich). Tapahtumia tarkkailee sivummalta itävaltalainen suurlähettiläs Viktor Röder (Tibor Halmay), joka seurustelee Veran sisaren Katinkan (Susi Lanner) kanssa. Suuriruhtinas passittaa nuoren Dmitrin tyrmään, mutta antaa kuitenkin tämän tulla tanssimaan vielä viimeisen valssin. Lopulta ruhtinas taipuu ja antaa Dmitrin ja Veran paeta kohti länttä ja Suomen rajaa. Sykähdyttävässä kohtauksessa kasakat saattava vaunut rajalle, puomi nousee ja Suomen lakeudet avautuvat nuoren parin eteen. Vuonna 1934 valmistunut elokuva on nostalgisoitu kuva historiaan jääneestä tsarismin aikakaudesta. Hallitsija on mielivaltainen vaikka lopulta ymmärtääkin antaa periksi. Suomalaisittain yllättävää on, että nimenomaan Suomi on rakastavaisten pakopaikka, vaikka elokuvan tapahtuma-aikaan, vuonna 1910, Suomi oli osa Venäjän valtakuntaa. Aivan kuin elokuvassa olisi ajatus itsenäisestä Suomesta jo ennen vuoden 1917 vallankumousta.