Tovarich (1937)

Anatole Litvak siirtyi Hollywoodiin vuonna 1937 solmittuaan sopimuksen Warnerin kanssa. Ensimmäiseksi hän ohjasi elokuvan The Woman I Love, joka oli uusintafilmatisointi ohjaajan aiemmin Ranskassa tekemästä draamasta L’équipage (1935). Se sai ensi-iltansa huhtikuussa 1937, ja jo saman vuoden joulukuussa valmistui komedia Tovarich, joka niin ikään liittyi Litvakin pariisilaistaustaan. Pohjana oli Robert E. Sherwoodin näytelmä, pohjanaan ranskalaisen Jacques Devalin vuonna 1933 ensi-iltansa saanut komedia, jossa kuvattiin Venäjän vallankumousta paenneita aristokraatteja. Aihe oli Litvakia lähellä jo siksikin, että hän itse oli lähtenyt länteen vuoden 1917 jälkeen. Toisaalta näytelmä oli Broadway-suosikki ja siinä mielessä otollinen filmauksen kohde. Tovarich oli muuten ensimmäinen elokuva, jossa kuullaan alkumusiikkiin sulautuva Warnerin fanfaari.

Tovarich alkaa tanssilattialta, tavalla, joka tuo väistämättä mieleen Litvakin pariisilaiselokuvat. Vietetään Ranskan kansallispäivän juhlaa, 14. heinäkuuta. Tanssimassa ovat myös suurherttuatar Tatjana Petrovna Romanov (Claudette Colbert) ja ruhtinas Mihail Aleksandrovitš (Charles Boyer), jotka kysyvät muusikoilta, miksi ihmiset juhlivat 14. heinäkuuta. Kohtauksen paradoksi ja huvittavuus on siinä, että näyttelijät Colbert ja Boyer olivat molemmat ranskalaissyntyisiä. Varsinkin Boyerin puhe on niin murteellista, ettei häntä mitenkään voi pitää venäläisenä ruhtinaana. Sitäkin huvittavampaa on, että muusikoita näyttelevät pesunkestävät Warnerin amerikkalaisstatistit. Eipä ihme, että he eivät tiedä vastausta ja joutuvat hetken kyselemään, kunnes selviää, että juhlan tausta liittyy Bastiljin valtaukseen. Tatjana puolestaan selittää, että Bastille on pariisilainen metroasema... Kaiken kaikkiaan alku on historiakulttuurisessa flirttailussaan erinomaisen hauska. Jonkinlaisena piiloviestinä on sekin, miten herkästi kansa on unohtanut vallankumouksen perinnön.

Tatjana ja Mihail elävät köyhyydessä kuin La Bohèmen taiteilijat. Tatjana varastaa ruokaa, kunnes selviää, että tsaari on itse asiassa siirtänyt varojaan ranskalaiseen pankkiin ja salaa kustantanut emigranttien elämää. Rahat kuitenkin loppuvat, ja Tatjana ja Mihail pestautuvat palvelijoiksi. He tietävät kokemuksesta, miten hyvien palvelijoiden pitää toimia.Työ on rankkaa, ja ennen pitkää he saavat neuvon liittyä ammattiyhdistykseen. Eipä aikaakaan, kun isäntäperheesä vierailee neuvostokomissaari Gorotšenko (Bail Rathbone), jonka brittienglanti korostuu Mihailin ranskalaisen murteen rinnalla. Pian selviää, että Gorotšenko on filosofian tohtori ja kouluttautunut Cambridgessa. Vaikka vallankumouksen kuohunta ja väkivalta nousevat esiin, lopulta Tatjana ja Mihail päättävät tukea Gorotšenkoa, Venäjän kansan hyväksi. Ilahduttavaa on, että pieni Suomikin mainitaan kaksi kertaa, kun Gorotšenko viittaa siihen, miten työläisten oikeuksien puolustajien piti paeta Venäjältä Suomeen.