Yves Montand laulaa (1957)

Mihail Slutskin ohjaama ja yhdessä Sergei Jutkevitšin kanssa käsikirjoittama dokumenttielokuva Yves Montand laulaa (Поет Ив Монтан, 1957) on ainutlaatuinen todistuskappale Yves Montandin suosiosta Neuvostoliitossa, kylmän sodan keskellä. Montand oli vieraillut Neuvostoliitossa vuonna 1956 Unkarin kriisin kuumimmassa vaiheessa yhdessä puolisonsa Simone Signoret’n kanssa. Bloggasin aiheesta neljä vuotta sitten lukiessani Simone Signoret'n muistelmateosta Nostalgia. Lainaan vielä tähän katkelman Signoret’n sanoja, sillä ne kertovat suosion mittasuhteista: ”Jono kiemurteli koko päivän Tšaikovski-teatterin edestä lähikaduille. Pronssinen Majakovski katseli, miten ’fanit’ suorassa jonossa tömistelivät jalkojaan pakkasessa saadakseen lipun. Kulttuuriministeriö huomasi tilanteen, ja mieheni konsertit siirrettiin neljäksi kerraksi Lužnikin stadionille, jonne mahtuu kaksikymmentätuhatta henkeä. Kaksikymmentätuhatta ihmistä, joista korkeintaan kaksituhatta kuulee esitykset hienoudet. Kolmetuhatta kuulee laulut yleensä. Loput viisitoistatuhatta luottavat kavereihinsa ja äänilaitteistoon. Se oli stadionilla erinomainen. Kolmena päivänä kaksikymmentätuhatta ihmistä, jotka rakastavat, rakastavat, rakastavat esiintyjää. Sellaisesta koettelemuksesta selviää ehjin nahoin vain erityisen tasapainoinen taiteilija, jolla ei ole taipumusta suuruudenhulluuteen. Siperian perukoilla syntyy lapsia, ja me saamme sähkeitä, että heidän etunimekseen on pantu Yvesmontand. Mahtaa heitä nytkin vielä yliopistossa harmittaa, kun ovat jo kestäneet kansakouluajan. Vierailumme aikana syntyivät kaksoset, jotka olivat hoksanneet olla tyttö ja poika; tyttö sai nimekseen Simone ja poika Yves.”

Mihail Slutskin dokumentti alkaa ranskalaisen kulttuurin kuvauksella, Montand laulaa suosikkimelodiaansa  Les grands boulevards, ja chansonin historiaa kehystetään näyttämällä katkelma René Clairin varhaisesta äänielokuvasta Pariisin kattojen alla (Sous les toits de Paris, 1930). Elokuva rakentaa fiktiivisen pohjustuksen, jossa Montand saa kirjeen Moskovasta. Lopulta lentokone kuljettaa – paitsi Montandin ja Signoret’n – koko ranskalaisen lähestystön Moskovaan. Erityisen kiinnostava on kuvaus harjoituksista, ja tietysti itse Moskovan konsertti, jossa Montand esiintyy yksin lavalla intohimoisen kiinteästi jokaista liikettä seuraavan yleisön edessä. Kastomo on viimeistä paikkaa myöten täynnä. Elokuvasta kasvaa poikkeuksellinen kiertueen kuva: Montand laulaa Moskovan ohella Leningradissa ja Kiovassa, ja hänelle esitellään neuvostoliittolaista kulttuurielämää, lauluja ja tansseja, Kremlin aarteita ja taidemuseoiden kokoelmia.

Runollisessa jaksossa Montand kunnioittaa ranskalaisten ja neuvostoliittolaisten yhteistyötä toisessa maailmansodassa ja kävelee Moskovan koleilla kaduilla. Katsoessa jää epäilemään, saattoiko tähti näin rauhassa liikkua, sillä muistitiedon mukaan Montandin takin nappejakin revittiin hysteerisen innostuksen vallassa. Toisaalta näyttää, että Montand ja Signoret saivat valtiomiestason vastaanoton, eikä ihailun pohjaton voima päässyt läikehtimään yli.

Dokumentti antaa sijaa ennen kaikkea Yves Montandin esityksille, ja epäilemättä nimenomaan niitä elokuvan katsojat ympäri Neuvostoliittoa halusivatkin nähdä ja kuulla. Otin kuvakaappauksella viereisen kuvan eturivissä istuvista ihailijoista, jotka kuuntelevat herkeämättä Kuolleiden lehtien pehmeää esitystä. Konserttijaksot paljastavat myös, ettei yleisö malttanut pysyä aloillaan vaan tuli osoittamaan suosiotaan lavan reunalle. Yves Montand esiintyi urheiluhallien lisäksi konserttisaleissa ja tehdashalleissa. Hänen musiikkiaan kuulivat kymmenen tuhannet neuvostoliittolaiset. Dokumentista jää mieleen Leningradin esitys, jossa lavan eteen sijoitetut valonheittimet heijastavat näyttämön taakse jättiläismäisen siluettikuvan laulajasta. Vaikka mise en scène on karu, yksinkertaisella keinolla Montand suurentuu yleisön edessä ylimaallisiin mittoihin. Moskovassa Montandin bravuureja oli puhelauluna tulkittu Le fantastique du jazz.