Kukkulan tyttö, sataman poika (2011)

Hayao Miyazakin käsikirjoittama ja Gorō Miyazakin ohjaama Kukkulan tyttö, sataman poika (コクリコ坂から, Coquelicot-zaka kara, 2011) on Studio Ghiblin tuoreimpia tuotantoja, joka sai Suomen ensi-iltansa syyskuussa 2012. Hayao Miyazaki on aiemminkin tehnyt käsikirjoituksia sarjakuvista, ja tällä kertaa lähtökohtana on Chizuru Takahashin piirtämä ja Tetsurō Sayaman kirjoittama samanniminen manga vuodelta 1980. Alkuperäisteos oli nimenomaan shōjo manga, jonka yleisönä pidetään yleensä 10–18-vuotiaita tyttöjä. Sävyltään Kukkulan tyttö, sataman poika muistuttaa Hayao Miyazakin tuotannon varhaisvaiheita, mutta siinä on yhtymäkohtia myös Miyazakin myöhempiin töihin. Se on merellinen samaan tapaan kuin Ponyo rantakalliolla (Gake no ue no Ponyo, 2008), mutta se on tyylilajiltaan vähemmän fantastinen. Se tuo oikeastaan mieleen juuri ne elokuvat, jotka eivät ole olleet Hayao Miyazakin omia ohjauksiaan, kuten käsikirjoitukset elokuviin Kätkijät (Karigurashi no Arrietty, 2010) ja Sydämen kuiskaus (Mimi wo sumaseba, 1995).  

Kukkulan tyttö, sataman poika on tarinana nöyrä ja pienieleinen, ja juuri siksi se on niin viehättävä. Se kertoo kahden nuoren ystävyydestä: Umi on menettänyt merimiesisänsä ja nostaa joka aamu merkkilipun salkoon, opasteeksi Korean sodassa kadonneelle isälle. Shun on menettänyt myös isänsä, ja hän elää satamassa. Kasvatti-isänsä hinaajalta hän lähettää aina viestejä Umille, mutta korkeat puut estävät merkkejä näkemästä. Nuoret rakastuvat, mutta hetken aikaa näyttää siltä, että he ovat sisaruksia. Kukkulan tyttö, sataman poika on eheytymistarina, jossa nuoret eivät tunne menneisyyttään mutta löytävät rohkeuden elää.

Kukkulan tyttö, sataman poika on myös historiallisesti kiinnostava. Elokuva sijoittuu vuoden 1963 Jokohamaan. Edessä ovat Tokion olympialaiset, kansainvälinen näyttämö, johon Japani on astumassa toisen maailmansodan ja Korean sodan jälkeen. Menneisyys näkyy nykypäivän rikkinäisissä perheissä. Modernisaatio on tunkeutumassa Japaniin, ja elokuvassa tämä tiivistyy lukionuorten kerhotalon kohtaloon. Vanhaa rakennusta ollaan postamassa uuden tieltä, mutta nuoret kunnostavat rakkaan kokoontumispaikkansa. Uusi sukupolvi on tiedonjanoista, uutta luovaa, ja ennen pitkää poliitikotkin ymmärtävät tämän. Kukkulan tyttö, sataman poika on sovinnollinen, liudentava kuva modernisaation aiheuttamista hankauksista. Lopputulos ei kuitenkaan vaikuta konservatiiviselta, pikemminkin se on voimaannuttava, uskoa antava.