Prometheus (2012)

Ridley Scottin uralle mahtuu eeppisiä historiatulkintoja, kuten Kaksintaistelijat (The Duellists, 1977), 1492 –  paratiisin valloitus (1492: Conquest of Paradise, 1992), Gladiaattori (The Gladiator, 2000) ja Taivas maan päällä (Kingdom of Heaven, 2005), mutta myös vaikutusvaltaisia tulevaisuuden näkymiä, sellaisia kuin Alien – kahdeksas matkustaja (Alien, 1979) ja Blade Runner: Metropolis 2020 (Blade Runner, 1982). Viimeksi mainitut elokuvat ovat jättäneet lähtemättömän jäljen scifi-kulttuuriin. Vuonna 2012 valmistunut Prometheus palautuu idealtaan 2000-luvun alkuun, jolloin tarkoitus oli tehdä viides osa Alien-elokuville. Ennen pitkää Scott luopui tästä ajatuksesta ja päätti toteuttaa itsenäisen teoksen. Toki Prometheus on tehty faneille, jotka voivat tunnistaa Alienista tuttuja elementtejä. Tarinansa puolesta Prometheus palautuu sveitsiläisen yksityisajattelijan Erich von Dänikenin fantastisiin näkemyksiin siitä, että muinaiset kulttuurit olisivat ulkoavaruudesta tulleiden muukalaisten synnyttämiä. Scott on itsekin tunnustanut Dänikenin kirjojen antaman inspiraation. Avausjakson jälkeen Prometheus kuvaa kahden arkeologin, Elizabeth Shaw'n (Noomi Rapace) ja Charlie Hollowayn (Logan Marshall-Green), kaivauksia vuonna 2089, jolloin he löytävät muinaisen tähtikartan. Kohtaus on kuin suoraan Dänikenin 60- ja 70-lukujen kvasitieteellisistä kirjoista. Minun sukupolvelleni, joka on lapsena lukenut Dänikeniä, ratkaisu on kohtalokas: sen jälkeen tarinaa on vaikea pitää uskottavana...

Alun jälkeen Prometheus sijoittuu kaukaisen avaruuden planeetalle, jonne tutkimusryhmä on lähetetty selvittämään elämän alkuperää, ihmiskunnan taustalla vaikuttavien ”insinöörien” salaisuuksia. Kylmän viileän androidi Davidin (Michael Fassbender) lisäksi matkaan on lähetty niin epämääräinen joukko, että matkan kustantaneen Weyland-yhtiön luulisi olevan huolissaan... Prometheuksen pääosa, tuntemattoman planeetan tutkiminen, on tuttuakin tutumpi tieteiselokuvan aihe. Ajatellaanpa vaikka Fred McLeod Wilcoxin legendaarista Kiellettyä planeettaa (Forbidden Planet, 1956) tai Pavel Klušantsevin yhtä klassista Myrskyjen planeettaa (Планета бурь/Planeta Bur, 1962). Vaikka Ridley Scottilla on moderni teknologia takanaan, yllättävän vähän uutta asetelmasta kirpoaa. Jon Spaihtsin ja Damon Lindelofin käsikirjoitus olisi kaivannut vahvaa terästystä, ja etukäteistietojen mukaan Lindelof ei enää olekaan mukana elokuvan jatko-osaa kirjoittamassa. Ehkä se on huolestuttavaa, sillä Lindelof on kaksikosta kokeeneempi.

Vaikuttavimmillaan Prometheus on visuaalisessa suunittelussa. Mieleen jäävät hologrammit, erityisesti kolmiulotteinen tähtikartta, joka yhtäkkiä herää eloon kuolleelta tuntuvan planeetan onkaloissa. Scott halusi visualisoinnin viittaavan Joseph Wrightin maalaukseen A Philosopher Lecturing on the Orrery (1766), jossa aikuiset ja lapset ovat kerääntyneet maailmanmallin ympärille. Olen joskus käyttänyt luennolla tätä maalausta uuden ajan alun maailmankuvallisen murroksen kuvastajana. Wrightin teoksessa valon lähde on näkymätön, mutta säteet tuntuvat lähtevän mallin, ihmisjärjen hedelmän, keskipisteestä. Prometheuksessa hologrammikartta kuvaa vieraan sivilisaation ylivoimaisuutta, taianomaista ymmärrystä maailmankaikkeudesta.