Mistérios de Lisboa (2010)

Chileläissyntyisen ohjaajan Raúl Ruizin (1941–2011) tuotantoa on Suomessa nähty vain katkelmallisesti, eikä ohjaajan joutsenlauluihin kuuluvaa eeposta Mistérios de Lisboa (2010) ole toistaiseksi meillä esitetty. Nelituntisen teatterielokuvan jälkeen aineistosta tuotettiin kuusituntinen tv-sarja, mutta lainaksi saamamme bluray (kiitos Janne!) sisälsi nimenomaan elokuvaversion. Paulo Brancon tuottama historiallinen draama perustuu portugalilaisen kirjailijan Camilo Castelo Brancon romaaniin Mistérios de Lisboa, joka ilmestyi alunperin vuonna 1854. Romaani on rinnastettu milloin Victor Hugon, milloin Eugène Suen tuotantoon, ja tarina rakentaa laajan kaaren Ranskan suuren vallankumouksen jälkimainingeista ja liikkuu Portugalin lisäksi Ranskassa, Italiassa ja Brasiliassa.

Elokuvan keskiössä nuori orpo João (João Arrais), joka ei tiedä isänsä ja äitinsä kohtaloa. Historiallinen hetki viittaa vuoden 1820 vallankumoukseen Portugalissa, ja ehkäpä orvon pojan epätietoisuus kuvastaa sitä poliittista epävarmuutta, jonka keskellä aikalaiset elivät. Orpojen koulua johtaa isä Dinis (Adriano Luz), joka kertoo pojan taustasta. João on onnettoman rakkauden hedelmä: hänen isänsä on köyhtynyt aatelinen Pedro da Silva (João Baptista) ja äiti kreivitär Ângela de Lima (Maria João Bastos), joka on koko Joãon lapsuuden elänyt arestissa miehensä kreivi Santa Bárbaran (Albano Jerónimo) kodissa. Poliittiset tapahtumat ja henkilöiden elämänkohtalot punoutuvat erottamattomaksi vyyhdiksi. Mistérios de Lisboa on kuvausten perusteella uskollinen alkuperäisromaanille, mutta Ruizin käsittelyssä kertojaäänien vuorottelu antaa sille salaperäisen, modernistisen vaikutelman. Elämänkohtalot menevät melkein sisäkkäin, kun Joãon kohtalosta fokus siirtyy isä Dinisin taustaan. Tuntuu, ettei elokuvassa kukaan ole sitä, miltä näyttää: rikkaat köyhtyvät, köyhät rikastuvat, pappi paljastuu sotilaaksi, salamurhaaja taitavaksi liikemieheksi...

 

Mistérios de Lisboa on visuaalisesti erittäin vaikuttava. Joãon ainoa kumppani on miniatyyriteatteri, ja lopulta historiakin alkaa näyttää kulisseissa näytellyltä draamalta. Ruiz käyttää taitavasti syvätarkkaa kuvausta, etu- ja taka-alan jännitettä: katsojan näköpiirissä on kerrallaan vain osatotuuksia, tilanteet ja henkilöt ovat kätkettyjä, ja elämä on kuin naamioleikki. Etu- ja taka-alan kontrastia korostavat näkymät luovat syvyyttä, mutta samalla painottavat kulissien kaksiulotteisuutta. Visuaalinen tyyli ei silti ole jäykkää, sillä maalauksellisia pysäytyskuvia täydentää jatkuvassa liikkeessä oleva, immersiivinen kameratyöskentely. Mieleen jäävät interiöörit, joissa kameran ilmava liike näyttää huoneet edestä ja takaa, 360 asteen säteellä. Musiikkia on käytetty säästeliäästi. Viime vuosien yltäkylläisten historiakuvausten keskellä Raúl Ruizin minimalismi ja modernistisuus on virkistävää, ja hillityt, kätketyt tunteet rakentavat koskettavan kuvan Portugalin 1800-luvun historiasta. Koskettavassa loppukohtauksessa João on aikuinen runoilija, joka valtameren taakse paenneena katsoo elämäänsä sairasvuoteelta, hämärtyvänä houreena. Menneisyys on uni.