Asterix & Obelix Britanniassa (2012)

Ohjaaja Laurent Tirard ja käsikirjoittaja Grégoire Vigneron tekivät vuonna 2007 yhteistyönä historiallisen draaman Molière, joka oli ranskalainen vastine Rakastuneelle Shakespearelle. Tirard ja Vigneron ovat nyt jatkaneet Asterixin ja Obelixin saagaa valkokankaalla, vaatimattomin tuloksin. En oikeastaan ymmärrä, millä logiikalla elokuvasarja jatkaa elämäänsä. Ainakin tekijät vaihtuvat tiuhaa tahtia, lukuun ottamatta Obelixia esittävää Gérard Depardieutä, joka urakoi taakkansa kanssa kuin Sisyfos. Sarja alkoi Claude Zidin ohjauksella Asterix ja Obelix vastaan Caesar (Astérix et Obélix contre César, 1999), jonka jälkeen seurasi Alain Chabat'n Asterix & Obelix: Tehtävä Kleopatra (Astérix & Obélix: Mission Cléopâtre, 2002), sarjan kekseliäin osa. Kolmantena valmistui Frédéric Forestier'n ja Thomas Langmannin ohjaama ja tuottama Asterix olympialaisissa (Astérix aux jeux olympiques, 2008), josta mieleen jäivät lukemattomat kameoesiintymiset. Tirardin ja Vigneronin yhteisluomus on sarjan neljäs lenkki Asterix & Obelix Britanniassa (Astérix et Obélix: Au service de Sa Majeste, 2012). Se jatkaa eurooppalaisen populaarikulttuurin perinnettä yhdistämällä kuvauspaikkoja Irlannista, Maltalta ja Unkarista, mutta tietoisten anakronismien viljelijänä elokuva on vähemmän rohkea kuin edeltäjänsä.

Tirardin ja Vigneronin käsikirjoitusratkaisu tuo mieleen Steven Spielbergin tuoreen Tintti-elokuvan Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (The Adventures of Tintin: Secret of the Unicorn, 2011) siinä mielessä, että tälläkin kertaa kaksi albumia on yhdistetty. Nyt käsikirjoitukseen on sulautettu Asterix Britanniassa- ja Asterix ja normannien maihinnousu -albumien aiheet. Sarjakuvapuristia tämä ärsyttää, varsinkin kun normannien tarina on lopulta hyvin irrallinen episodi, eikä nivoudu kovinkaan vahvasti Asterixin ja Obelixin pyrkimykseen auttaa brittejä taistelussa roomalaisia vastaan. Jos albumeja yhdistää, ainakin käsikirjoitusta voisi kekseliäämmin punoa niin, että eri elementit uppoaisivat paremmin yhteen. Uderzon ja Goscinnyn sarjakuvassa Asterixin ja Obelixin ristiriidat ovat usein liikuttavia ja aidosti tunteellisia. Tirardin ja Vigneronin käsittelyssä ystävyyden rakoilu jää laimeaksi. Aikuisyleisöä ”huvittamaan” on rakennettu epäilys Asterixin ja Obelixin homoseksuaalisuudesta, ja niinpä kumppanit pyrkivät Britannian-matkalla todistamaan heteroseksuaalisuuttaan. Onneksi René Goscinny ei ole tätä enää todistamassa... Jäin elokuvaa katsoessa paljon miettimään myös, mitä karikatyyrinomainen kuva brittiläisestä – ja ranskalaisesta – kulttuurista tällä hetkellä voisi merkitä. Asterix & Obelix Britanniassa täyttää Michael Billigin ”banaalin nationalismin” tunnusmerkit: sen kierrätysmateriaalissa ei ole mitään uutta, mikä on oikeastaan täysin ymmärrettävää. Se rakentaa tietoisesti täysin banaalin kuvan brittiläisyydestä. Ehkä se on euromenestyksen tavoittelussaan jopa haluton esittämään mitään sellaista, jota katsoja ei jo tuntisi.