Suudelma pimeässä (1943)

Jean Grémillon (1901–59) aloitti ohjaajan uransa 1920-luvulla ja herätti ennen toista maailmansotaa huomiota sellaisilla elokuvilla kuin Naistenhurmaaja (Gueule d'amour, 1937) ja Mies ja hänen varjonsa (L'étrange Monsieur Victor, 1938). Grémillonin tuotannon huippuna pidetään usein sodan keskellä syntynyttä draamaa Suudelma pimeässä (Lumière d'été, 1943), jonka esittäminen kuitenkin kiellettiin. Elokuvassa on alusta lähtien maaginen tunnelma. Käsikirjoitus on Jacques Prévertin ja Pierre Larochen yhteinen, ja tuntuu, että elokuvan tyylilajissa on samanlaista vertauskuvallisen moraliteetin tunnelmaa kuin monissa Prévertin elokuvissa, ajatellaanpa vaikka Marcel Carnén ohjauksia Ikuinen rakkaus (Les visiteurs du soir, 1942) ja Yön portit (Les portes de la nuit, 1946).

Suudelma pimeässä alkaa Provencen vuoristossa sijaitsevassa hotellissa, jossa on odottava tunnelma. Samaan aikaan vuorilta kuuluu räjäytysten ääniä, kun padon rakentajat tekevät työtään. Lasisen hotellin kuistilla vallitsee odottava, lähes tšehovilainen tunnelma. Hotelliin saapuu Michèle (Madeleine Robinson), joka jää odottamaan tuntematonta miestä. Hotellin aulassa katsojalle esitellään Cri-Cri (Madeleine Renaud), entinen balettitanssija, joka on pohjattoman rakastunut Patriceen (Paul Bernard). Patrice puolestaan salaa menneisyyden rikosta, joka vähitellen paljastuu katsojalle. Hotellin erikoisimpiin hahmoihin kuuluu vuoriston rauhaan vetäytynyt modernisaation vastustaja, joka kirjoittaa kriittistä pamflettia Eiffel-tornista. Elokuvan suomalainen nimi kytkeytyy alun ratkaisevaan tilanteeseen. Michèle on vetäytynyt hotellihuoneeseensa odottamaan rakastettuaan Rolandia (Pierre Brasseur), mutta huoneeseen saapuu erehdyksessä viereisen työmaan työntekijä Julien (Georges Marchal). Pimeässä annettu suudelma muuttaa tapahtumien kulun.

Rolandia ja Patricea riivaavat menneisyyden haamut. Roland on taiteilija, joka on juuri kokenut pettymyksen. Patrice on vuoristoon vetäytynyt maaninen aseiden harrastaja. Tiettävästi elokuva kiellettiin juuri siitä syystä, että se antoi dekadentin kuvan hallitsevasta luokasta. Rolandin ja Patricen rinnalla Julien edustaa tervettä, realistista otetta elämään, ja kaikki kolme miestä rakastuvat Michèleen. Elokuvan lopussa vietetään naamaisia, ja Roland kiertää ympäriinsä Hamletin asussa toistaen: ”Something is rotten in the state of Denmark...” Kohtaus huipentuu ryhmätanssiin, saltarelloon, jonka ilo ei kätke väistämätöntä melankoliaa. Viimeisissä kuvissa Michèle ja Julien lähtevät yhdessä ja jättävät vuoret taakseen.

Suudelma pimeässä tuntuu alusta lähtien sota-ajan elokuvalta. Vuorten räjähdykset tuovat mieleen Nicholas Rayn Johnny Guitarin (1954): räjähdykset ovat kuin etäisiä kaikuja pinnanalaisista patoutumista. Ne voisi tulkita myös viittaukseksi sodasta, joka raivoaa toisaalla samaan aikaan kun miehitetty Ranska elää tiukkojen normien säätelemänä. Toisaalta elokuva on kommentti modernisaatiosta, joka tapahtuu elokuvan päähenkilöiden ulottumattomissa.