Danton (1983)

FST esitti eilen Andrzej Wajdan Dantonin (1983). Elokuva valmistui puolalais-ranskalaisena yhteistyönä, johon Jean-Claude Carrière kirjoitti tekstin Stanislawa Przybyszewskan näytelmän Sprawa Dantona pohjalta. Yhteistyö näkyy siinäkin, että pääosissa loistivat Gérard Depardieu Georges Dantonina ja Wojciech Pszoniak Maximilien Robespierrena. Elokuvaa katsoessa muistuu mieleen kevät 1984, jolloin Danton tuli ensi-iltaan Suomessa. Elonetin tietojen mukaan Valtion elokuvatarkastamo hyväksyi Dantonin jo elokuussa 1983, mutta ensi-ilta koitti vasta maaliskuussa 1984. Mistähän pitkä odotus johtui?

Muistelen, että esityksen jälkeen tuntui siltä kuin olisi katsonut ajankohtaisen kommentin Puolan tilanteesta. Jo elokuvan alkumetreillä oli paljastava repliikki: ”Jos Moskovassa vallitsisi lehdistön vapaus, siellä olisi tasavalta.” Le Monden haastattelussa Wajda kiisti kuitenkin kaikki yhteydet Puolan nykytilanteeseen.

Vähän ennen Suomen ensi-iltaa, joulukuussa 1983, televisiosta oli tullut Andrzej Wajdan Orkesterinjohtaja (Dyrygent, 1979), joka jäi lähtemättömästi mieleen. Näennäisesti elokuva käsitteli musiikkia mutta todellisuudessa se oli ajankohtaisen poliittisen tilanteen läpileikkaus.

Puolassa Wojciech Jaruzelski oli vuonna 1981 määrännyt sotatilan, samalla Solidaarisuus-liike kiellettiin ja Lech Wałęsa vangittiin. Kun Danton sai ensi-iltansa Varsovassa ja Pariisissa tammikuussa 1983, sotatila oli vielä voimassa. Tilanne laukesi heinäkuussa, jonka jälkeen suomalaiset elokuvasensoritkin lähtivät Ranskan vallankumouksen pyörteisiin. Lokakuussa 1983 Wałęsa vastaanotti Nobelin rauhanpalkinnon.

Keväällä 1984 tämä kaikki oli aktiivisessa muistissa. Vaikuttavalta tuntui elokuvan alku, jossa lapselle opetetaan Ihmisoikeuksien julistusta – näpäyttämällä vähän väliä sormille. Elokuvan lopussa oppi on mennyt perille, mutta samalla kaikki on jo menetetty, ja Robespierre itse on lamaantunut siitä käänteestä, joka oli suistanut demokratian itsevaltiudeksi ja polkenut ihmisoikeudet lokaan.

Toisaalta, vuonna 1984 nykypäivä ja historia tuntuivat olevan etäällä toisistaan vähän päälle kaksikymppisen filmihullun näkökulmasta: tulkitsin menneisyyttä allegoriana. Nyt kun Dantonia katsoo, tuntuu, että historian ja nykyhetken suhde on syvempänä. Se maailma, jota Wajda kommentoi, oli oikeastaan Ranskan suuren vallankumouksen synnyttämä, sen perillinen. Siksi historia ei Dantonissa ole vain valekaapu nykyisyydelle.