Max Ophülsin tuotannon katsominen jatkuu... Varieteedraaman Divine (1935) jälkeen Ophüls jatkoi työtään Ranskassa ohjaamalla lyhyen 65-minuuttisen komedian Hellä vihollinen (La tendre ennemie, 1936). Divinen tapaan pääroolissa nähtiin Simone Berriau, joka sai luvan esittää ”vihollista”, naista, vaimoa ja rakastajarta. Elokuva muistuttaa paljon jo Ophülsin 1950-luvun episodimaisia elokuvia, joissa komedia ja tragedia punoutuvat yhteen ja elämänkohtalot virtaavat ohi, loisteliaan visuaalisesti ohjattuna. Toisaalta Hellä vihollinen tuo mieleen aikakauden muuut elokuvat, ainakin siinä suhteessä, että sen keskiössä on kolme kummitusta. Tosin monet kevyet kummitusleffat taisivat tulla tämän jälkeen, René Clairin Kummitus muuttaa länteen (The Ghost Goes West, 1935), Norman Z. McLeodin Topper (1937), Jules Dassinin Cantervillen kummitus (The Canterville Ghost, 1944) ja Joseph L. Mankiewiczin Kummitus ja rouva Muir (The Ghost and Mrs. Muir, 1947).Max Ophülsin komediassa leskeksi jääneet Annette Dupontin (Simone Berriau) tytär Line (Jacquesline Daix) on menossa kihloihin ja paikalle tulevat sekä Annetten miehen että hänen rakastajansa kummitus. Pian seuraan liittyy vielä kolmaskin aave, Annette aikanaan äidin painostuksesta hylkäämä salarakas. Tarina on yksinkertainen: jokainen kummitus kertoo kohtalonsa, ja samalla katsoja saa kolme miesnäkökulmaa rakkauteen, vapauttaan janoavasta aviomiehestä epätoivoisen werthermäiseen rakastajaan. Lopulta kummitukset päättävät auttaa onnettomaan suhteeseen ajautumassa olevaa Lineä saamaan todellisen rakastettuna. Siinä kaikki. Huikeinta elokuvassa on sen visuaalinen tyyli. Hellän vihollisen parhaita jaksoja on aviomies Dupontin (Georges Vitray) tarina, joka viuhuu katsojan editse kuin kummituksen mielessä pyörivä filminauha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti