Liebelei teki niin suuren vaikutuksen, että on pakko jatkaa Max Ophülsin varhaisten elokuvien penkomista. Komedia Lachende Erben, jonka voisi suomentaa nimellä Nauravat perilliset tai Naurava perikunta, valmistui lähes samaan aikaan kuin Liebelei, sillä elokuva sai ensi-iltansa maaliskuussa 1933, kuukausi Liebelein jälkeen. Kiinnostava ero on kuitenkin siinä, että Lachende Erben oli kreditoitu – ja monessa suhteessa myös perinteisempi – työ. Itse asiassa Liebelei oli tullut estraadille ensin Itävallassa, ja Saksassa Lachende Erben ehti yleisön eteen neljä päivää aiemmin, 6. maaliskuuta 1933. Kun Liebelei on tunteisiin vetoava historiallinen melodraama, Lachende Erben on nykyhetkeen sijoittuva komedia, joka välttää vakavia sävyjä.Lachende Erben alkaa junassa, joka pyyhältää klassista reittiä, Reinin vartta, varmaankin Mainizista kohti Kölniä, ja joen uomien viinitarhat saavat erityistä huomiota. Vähitellen paljastuu, että elokuvan teemana onkin viininviljely ja kahden perheyrityksen kilpailu. Junassa kohtaavat Bockelmannin kuohuviinin mainosmies Peter Frank (Heinz Rühmann) ja kilpailevan firman, Stummin, omistajan tytär Gina (Lien Deyers). Gina hyppää kyydistä Rüdesheimin asemalla, 30 km Mainizista pohjoiseen. Peter jää vilkuttamaan, kun juna viilettää eteenpäin. Juuri alun junakohtaus on elokuvan parhaimpia hetkiä: siinä näkyy myös Ophülsin tulevien elokuvien tavaramerkki, kiinnostus esineisiin, aineelliseen ympäristöön. Ahtaassa junavaunussa kuvataan vuoroin kummaltakin puolelta, vastakkaisen pöydän viinipullojen takaa.
Aloituskohtauksen jälkeen itse tarina pääsee vauhtiin, mutta samalla elokuva muuttuu perinteisemmäksi komediaksi. Bockelmannin omistaja on kuollut ja jättänyt testamenttinsa modernia teknologiaa hyödyntäen, gramofonilevynä. Bockelmann lupaa jättää omaisuutensa Peter Frankille, jos tämä pystyy pysymään kuukauden ajan raittiina. Mahdoton tehtävä! Sukulaiset yrittävät kilvan saattaa nuorukaista turmion teille. Lopputulos on yllätyksellinen, mutta toisaalta arvattava.
Lachende Erben on varmasti tyypillinen 1930-luvun alun saksalainen komedia, mutta sen katsomiseen on monta hyvää syytä. Peter Frankin roolissa nähtävä Heinz Rühmann oli saksalaisen elokuvan suurimpia tähtiä, ja tässä hän on yhdessä varhaisimmista rooleistaan. Viinipatruuna Stummin rakastettuna taas esiintyy itävaltalainen Lizzi Waldmüller, joka tuli myöhemmin tutuksi Willi Forstin Bel Amissa (1939) ja joka kuoli traagisesti Wienin pommituksissa 41-vuotiaana, vain muutamaa kuukautta ennen toisen maailmansodan päättymistä.
Nauravien perillisten kiinnostavuutta lisää myös ympäristö: romanttista komediaa kehystää Romantischer Weg, Reinin laakso. Junan lisäksi liikutaan jokilaivalla, joka purjehtii muun muassa Bacharachin maisemien ohi.
Politiikkaakin elokuvassa sivutaan, mutta vain vähän. Kun jokilaivan työmiehet rahtaavat alukseen vain Bockelmannin viinit, Gina tuhahtaa, miten väärin on, kun vain yhtä puoluetta suositaan. Miltähän tämä on kuulostanut maaliskuussa 1933?
Poliittista vihjailua on epäilemättä myös siinä, että Lachende Erben on viininjuonnin ylistystä alusta loppuun. Peter Frankin raittiutta vahtii notaari Weinhöppel (Julius Falkenstein), joka lepokoti Waldesruhin rauhassa haaveilee olevansa New Yorkin satamassa, haikalana. Kieltolain takia New Yorkissa oli hiljattain kaadettu kymmeniä tuhansia litroja viskiä mereen... Voin kuvitella, että Saksan viininviljelysalueilla kieltolaki on vaikuttanut tyhmyyden ylistykseltä. Viininviljelyshän on perinteinen eurooppalainen elinkeino.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti