Divine (1935)

Kun Max Ophüls oli palannut Italiasta, La signora di tutti -elokuvan valmistumisen jälkeen, alkoivat Pariisissa seuraavan teoksen valmistelutyöt. Tuloksena oli kirjailija Coletten (1873-1954) ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus Divine, jonka lyhyitä kohtauksia ja tiheää dialogia Ophüls myöhemmin kehui hyvin elokuvallisiksi. Colette oli arvostetettu kirjailija, joka juuri vuonna 1935 kutsuttiin Belgian kuninkaallisen akatemian jäseneksi. Hänellä oli myös skandaalimainen, avoimen biseksuaalinen tausta niin kirjallisuudessa kuin estraadillakin. Itse asiassa Divine-elokuvan kuvasto tuo mieleen kuuluisan valokuvan Colettesta Moulin Rougen pantomiimissa Rêve d'Égypte vuodelta 1907 (kuva alla).

Divine sijoittuu teatteriin ja sen takahuoneisiin, mutta sävyltään se on täysin erilainen kuin samaan aikaan Hollywoodissa suositut backstage-musikaalit: sen kuva estraditaiteen maailmasta ei ole ihanteellinen tai romantisoitu, päinvastoin, Divinen kuva on raadollinen, mutta samalla kiinnostavasti arkinen, niin että jokapäiväiset keskustelut saavat lopputuloksessa paljon sijaa. Divine on vahvasti naisten elokuva. Kuvaava on elokuvan alku, jossa äiti ja tytär kyntävät niskavuorimaisesti maata, toinen on auran varressa, toinen hevosena. Paikalle ajaa kaupunkiin muuttanut Dora (Gina Manès), joka houkuttelee Ludivine Jarissen (Simone Berriau) mukaansa kabareeteatterin esiintyjäksi Montmartrelle. Kaupungissa myös elokuvan visuaalinen rytmi kiihtyy. Elokuvan häikäisevimpiin kamera-ajoihin kuuluu kohtaus, jossa Dora antaa asuntonsa Ludivinen käyttöön. Kamera kulkee seinien läpi ensin makuuhuoneeseen, sitten keittiöön ja lopulta peruuttaa aina porraskäytävään asti. Kun Ludivine päätyy teatteriin ja ristitään uudelleen Divineksi, vauhti vain kiihtyy. Teatterissa on hektinen tunnelma.

Tarinan kehittely etenee hitaasti, mutta ehkä juuri se rakentaa elokuvan uskottavuutta. Divine tutustuu talonsa maitopoikaan (George Rigaud), ja suhde alkaa syttyä mutta hitaasti ja varovasti. Elokuvan positiivinen voima on siinä, miten loistavasti se välttelee melodramaattisia odotuksia. Kaupunkilaisen turmeluksen kuvauksesta ei tule langenneen naisen kuvaa. Teatterissa näytellään eksoottista kuvaelmaa, jossa muinaisen Rooman, Egyptin ja Arabian aiheet sekoittuvat suloiseksi sekamelskaksi. Näyttävimmässä kohtauksessa Divine joutuu antautumaan käärmeelle, joka kiemurtelee hänen kaulansa ympäri. Kun näytelmän orjattaret pakotetaan riisuutumaan, Divine kieltäytyy, lyö vastanäyttelijäänsä ja samalla muuttaa kertomusta omalta kohdaltaan. Yleisö osoittaa vastarinnalle suosiotaan, ja Divine saa puolustaa koskemattomuuttaan yhä uudestaan, ilta illan jälkeen. Divine ei myöskään lankea huumeiden orjaksi, vaikka Lutuf-Allah (Philippe Hériat) häntä koettaakin saada pauloihinsa. Divine saa kutsun kiinalais-japanilaiseen oopiumi-iltaan, mutta poliisin väliintulo pelastaa hänet.

Sinnikkäästä vastustuksesta huolimatta Divine päätyy huumekuriiriksi, tahtomattaan, mutta kaikesta tästä hän lopussa ihmeenomaisesti vapautuu.

Täytyy tunnustaa, että 1930-luvun lukemattomien, predestinoitujen melodraamojen rinnalla oli vapauttavaa katsoa elokuva, jossa päähenkilö ei joudu olosuhteiden uhriksi vaan säilyttää tiukasti oman minuutensa. Oikeastaan Divine on vastakuva edellisenä vuonna valmistuneelle melodraamalle La signora di tutti. Nimensä mukaisesti Divine säilyttää jumalisuutensa ja lopulta vapautuu teatterin maailmasta, ellei sitten loppukohtauksen ristikon takaa kuvattua suudelmaa pidetä enteenä siitä, että edessä siintävä avioliittokin on lopulta vankila.