Suomen Kansallisooppera esittää tänä syksynä Giacomo Puccinin oopperaa Madama Butterfly, joka sai Lorenzo Marianin ohjauksena ensi-iltansa jo syksyllä 1999. Miehitys on vaihtunut moneen kertaan, eikä eilisessä esityksessä tainnut olla alkuperäisistä laulajista mukana kuin naimakauppoja välittävän Goron roolia esittänyt Aki Alamikkotervo. Illan tähti oli ehdottomasti ruotsalainen sopraano Elisabet Strid, joka oli koskettava Butterfly. Pinkertonina lauloi Mika Pohjonen, josta on tullut vakiokalustoa italialaisten suosikkioopperoiden tenorirooleissa. Pinkertonin rooli on oikeastaan aika epäkiitollinen, vaikka Puccini yritti korjailla osaa jälkeenpäin lisäämällä hahmoon syvyyttä. Käytännössä Pinkertonin rooli huipentuu ensimmäisen näytöksen lopun suureen duettoon ”Bimba dagli occhi”, jonka Strid ja Pohjonen tulkitsivat hienosti. Kapellimestarina oli kreikkalaissyntyinen Ivan Anguélov, joka johti erittäin hyvin, varsinkin lopun traagisen päätöksen.Madama Butterfly on haasteellinen teos, radikaalikin – ainakin siinä mielessä että siinä on vain kaksi näytöstä. Tämä ratkaisu johti osaltaan siihen, että ooppera sai ensi-iltayleisöltään murskaavan vastaanoton helmikuussa 1904. Yleisön mielestä toinen näytös venyi kohtuuttomuuksiin. Puccini reagoi tähän tiivistämällä teosta. Vaikuttavaa Madama Butterflyssä onkin sen elliptisyys ja dramaattinen tiiviys. Ensimmäinen näytös kestää osapuilleen tunnin ja päättyy onnen kukkuloille. Yhdysvaltalainen luutnantti Pinkerton menee naimisiin nagasakilaisen neidon Cio-Cio-Sanin, Butterflyn, kanssa: lähtökohtaisesti Pinkerton on käyttämässä hyväkseen 15-vuotiasta tyttöä, mutta näytöksen lopun lemmenduetto tuntuu viittaavan aidompiin tunteisiin. Ooppera alkaa kulttuurien kohtaamisella, Pinkerton ihmettelee japanilaisen talon kevyitä rakenteita ja muunneltavuutta. Koko oopperan ensimmäiset sanat laulaa Pinkerton: ”Siis katto... ja seinät...” Kulttuurisessa ylemmyydentunnossaan Pinkerton kuvaa rakennusta korttitaloksi, ja pian samaa ilmaisua käytetään avioliitosta, jonka amerikkalaisen kulttuurin lähettiläs solmii. Ironinen alku muuttuu vakavaksi, kun ensimmäinen näytös huipentuu hääyön romanttisiin tunnelmiin.
Ensimmäisen ja toisen näytöksen välinen kuilu on raju: kun esirippu kohoaa uudelleen, kolme vuotta on kulunut. Pinkerton on palaamassa Yhdysvalloista, mutta hän on mennyt naimisiin, mikä vähitellen paljastuu Butterflylle. Länsimaisen kulttuurin edustajalle japanilainen avioliittosopimus ei ole oikea sopimus. Loppu on tylyäkin tylympi. Pinkertonille ja Butterflylle on syntynyt lapsi, ja pojalle povataan parempaa tulevaisuutta isän kanssa Yhdysvalloissa kuin geishan aviottomana lapsena Japanissa. Viimeisessä kohtauksessa hylätty Butterfly laittaa lapsen istumaan tuolille, Yhdysvaltain lippu kädessä ja silmät sidottuina, ja tekee itsemurhan. Alkuperäisessä libretossa Pinkerton syöksyy lavalle, liian myöhään, mutta Lorenzo Marianin ohjauksessa tämä jää tapahtumatta. Pinkertonin ääni kyllä kuuluu kaukaisuudesta, mutta se voi olla vain mielikuvitusta. Lopussa lapsi jää yksin.
Madame Butterflyn voi varmasti tulkita monella tapaa. Epäilemättä sen idealisoituun naiskuvaan voi suhtautua kriittisesti – Butterfly on määrättömän luottavainen ja uskollinen – mutta toisaalta ooppera nostaa käsittelyyn kolonialismin ruumiillisena ja sukupuolitettuna vallankäyttönä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti