Olen lukenut Simone Signoret’n muistelmateosta Nostalgia, joka kertoo paitsi toisen maailmansodan jälkeisestä elokuvamaailmasta myös politiikasta, musiikista, ranskalaisesta kulttuurista. Hyvin kiinnostava jakso kertoo Simone Signoret’n ja tämän puolison Yves Montandin suhteesta vasemmistolaisuuteen kylmän sodan ja Unkarin kansannousun varjossa. Vuonna 1956 Signoret ja Montand tekivät paljon kohua herättäneet kiertueen Neuvostoliittoon. Montand oli Neuvostoliitossa erittäin suosittu, jopa niin suosittu, että konsertit oli pakko siirtää tuoreelle Lužnikin stadionille. Signoret kertoo hurmiosta:”Jono kiemurteli koko päivän Tšaikovski-teatterin edestä lähikaduille. Pronssinen Majakovski katseli, miten ’fanit’ suorassa jonossa tömistelivät jalkojaan pakkasessa saadakseen lipun. Kulttuuriministeriö huomasi tilanteen, ja mieheni konsertit siirrettiin neljäksi kerraksi Lužnikin stadionille, jonne mahtuu kaksikymmentätuhatta henkeä. Kaksikymmentätuhatta ihmistä, joista korkeintaan kaksituhatta kuulee esitykset hienoudet. Kolmetuhatta kuulee laulut yleensä. Loput viisitoistatuhatta luottavat kavereihinsa ja äänilaitteistoon. Se oli stadionilla erinomainen. Kolmena päivänä kaksikymmentätuhatta ihmistä, jotka rakastavat, rakastavat, rakastavat esiintyjää. Sellaisesta koettelemuksesta selviää ehjin nahoin vain erityisen tasapainoinen taiteilija, jolla ei ole taipumusta suuruudenhulluuteen. Siperian perukoilla syntyy lapsia, ja me saamme sähkeitä, että heidän etunimekseen on pantu Yvesmontand. Mahtaa heitä nytkin vielä yliopistossa harmittaa, kun ovat jo kestäneet kansakouluajan. Vierailumme aikana syntyivät kaksoset, jotka olivat hoksanneet olla tyttö ja poika; tyttö sai nimekseen Simone ja poika Yves.”
Stadionkonserttien historiassa Lužnikin areenan esitykset joulukuussa 1956 tuntuvat pioneeriluontoiselta. Montandin tähteydestä Neuvostoliitossa kertoo myös Vladislav Zubok tuoreessa kirjassaan Zhivago’s Children: The Last Russian Intelligentsia:
”Montandin konsertti oli ensimmäinen länsimaisen poptähden synnyttämä joukkohysteria [Neuvostoliitossa]. Neuvostofanit, erityisesti nuoret naiset, käyttäytyivät kuin läntiset vastineensa Elvis Presleyn konserteissa: he repivät nappeja laulajan takista, itkivät ilosta ja tanssivat hurmiossa. ’Se ei ollut entusiasmia — se oli villiä’, muistelee Komsomol-virkailija tuohtuneena. Montandin laulut ja olemus ’synnyttivät valtavaa ahdistusta ja kaipausta paremmasta elämästä’ Neuvostoliiton rajojen ulkopuolella, muistelee leningradilainen taideopiskelija.”
1 kommentti:
Kiitos tästä!
Lähetä kommentti