Minulla on Luchino Viscontin Tiikerikissaan (Il gattopardo, 1963) avoimen nostalginen suhde. Eeppinen kuvaus Italian risorgimenton jälkimainingeista teki lähtemättömän vaikutuksen nuoreen historianopiskelijaan 1980-luvun alussa. Kirjoitin elokuvasta yhden ensimmäisistä artikkeleistani, joka julkaistiin Chydenius-Instituutin kirjassa Ihmisen muotoinen elokuva. Kirjoituksia Luchino Viscontista (1987). Nyt en enää muista tarkasti, oliko apuna VHS-nauha vai jouduinko kirjoittamaan muistinvaraisesti. Nyt kaikki on toisin: British Film Institute on julkaissut Tiikerikissasta loisteliaan blu-ray-levyn, joka on skannattu suoraan alkuperäisestä negatiivista, Technirama-muodossa. Ennen Tiikerikissaa Visconti ei ollut tehnyt montaakaan värielokuvaa, mutta tähän teokseen värit suunniteltiin tarkasti, ja ne toistuvat myös BFI:n blu-rayssa hienosti: Sisilian polttavan paahteen kellerrys, Garibaldin joukkojen oranssit paidat, kuninkaallisen armeijan siniset univormut, Palazzo Gangin yltäkylläinen värikkyys lopun tanssiaiskohtauksessa... Kuvaaja Giuseppe Rotunno vastasi alkuperäisistä värimäärityksistä, ja hän on ollut valvomassa myös blu-rayn tuotantoa.Aikanaan Tiikerikissa oli kalleimpia italialaisia elokuvia. Hintaan vaikuttivat kalliiden kansainvälisten tähtien (Burt Lancaster, Claudia Cardinale, Alain Delon, Serge Reggiani) palkat mutta myös se pedanttius, jolla Visconti halusi historiallisen visionsa toteuttaa. Kuvauksissa käytettiin paljon aitoja sisätiloja, studion sijasta, ja kuvaaminen kävi hitaasti. Salinan palatsi oli Palermon lähellä sijaitseva Villa Boscogrande. Garibaldin joukkojen hyökkäys Palermoon toteutettiin Palermon vanhassa kaupungissa, jota muovattiin 1800-luvulle uskolliseen asuun peittämällä toisen maailmansodan pommitusjäljet. Kaupungin vanha portti rakennettiin uudelleen kuvauksia varten.
Tiikerikissan tunnelman kannalta alkutekstit ovat olennaiset. Nino Rotan musiikki pääsee siinä täyteen voimaansa, ja keskiössä on auringon paahtama Salinan palatsi, jonka verhot liehuvat ristivedon voimasta. Alkukuvat korostavat teemaa, johon Don Fabrizio (Burt Lancaster) myöhemmin viittaa, sisilialaisen elämänmuodon karuuteen, jossa elämä oli pysynyt jotakuinkin samoissa uomissaan vuosisatojen ajan. Don Fabrizio on pessimistinen poliittisten muutosten edessä siksi, että Sisilia on yli kahden tuhannen vuoden ajan ollut ulkopuolelta tulleiden valloittajien reviiriä. Tai oikeastaan Don Fabrizio ei ole pessimistinen vaan melankolinen, sillä hän ymmärtää, että muutos on välttämätön. Vanhan aatelissuvun elämä voi jatkua vain uudistumisen kautta: siksi veljenpoika Tancredin (Alain Delon) on mentävä naimisiin varakkaan nousukkaan Calogero Sedaran (Paolo Stoppa) tyttären Angelican (Claudia Cardinale) kanssa.
1960-luvun alun Italiassa Viscontin projekti herätti epäilyjä. Giuseppe Tomasi di Lampedusan alkuperäisromaania pidettiin konservatiivisena, kun taas Visconti tunnettiin vasemmistomyönteisyydestään. Toisaalta, kun tiedettiin Viscontin oma aatelistausta, oli helppo nähdä yhteys Don Fabrizion maailmaan. Viime kädessä Visconti katsoo kuitenkin Salinan ruhtinaan melankoliaa etäältä: häviäjän näkökulma on koskettava, mutta kun Don Fabrizio lopulta poistuu historian näyttämöltä aristokraattisena ”tiikerikissana”, hän on välinpitämätön, ehkä tietämätönkin niistä garibaldilaisista, jotka teloitetaan elokuvan loppumetreillä, samaan aikaan kun säätyläistö tekee lähtöä tanssiaisistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti