Cantervillen kummitus (1944)

Cantervillen kummitus (The Canterville Ghost, 1944) on Jules Dassinin nuoruudenteoksia. Edessä olivat vielä rikoselokuvan klassikot, Raakaa voimaa (Brute Force, 1947), Alaston kaupunki (The Naked City, 1948) ja Suurkaupungin laki (Night and the City, 1950) – Rififistä ja monesta muusta myöhemmästä elokuvasta puhumattakaan. Cantervillen kummitus perustuu Oscar Wilden klassiseen kauhukertomukseen, joka on siirretty nykyhetkeen, toisen maailmansodan keskelle. Kun alkuperäisessä Wilden kertomuksessa englantilaiseen kartanoon muuttaa amerikkalainen perhe, Dassinin elokuvassa kartano saa tehdä tilaa amerikkalaisille sotilaille.

Cantervillen kummitus esitettiin televisiossa vuonna 1971, ja näin sen ensimmäistä kertaa silloin, kymmenvuotiaana. Erityisesti historiallinen, 1600-luvun alkuun sijoittuva aloitusjakso jäi mieleen. Sir Simon de Canterville (Charles Laughton) osoittautuu pelkuriksi ja pakenee kaksintaistelua. Hurjistunut isä kieltää lapsensa ja muuraa tämän elävältä makuualkoviin. Dramaattisista muistikuvista huolimatta Cantervillen kummitus on komedia: Sir Simonin levoton sielu jää vaeltamaan kartanoon ja ahdistelee asukkaita kaikin keinoin. Kirouksesta hän voi vapautua vasta, kun joku toinen Canterville osoittaa uljautensa ja tekee rohkean teon.

Niinpä niin. Cantervillen suku on saanut vaeltaa yli kolmesataa vuotta, ja kaikki polvet ovat osoittautuneet surkimuksiksi. Tarvitaan amerikkalaisten apua ongelman ratkaisemiseen. Sotilaiden joukossa on Cuffy Williams (Robert Young), joka paljastuu englantilaisen aatelissuvun jälkeläiseksi. Tietoisuus sukurasituksesta on jo nujertaa Cuffyn, mutta viime hetkellä hän käy urheasti natseja vastaan. Sir Simon vapautuu vihdoin kirouksestaan, ja sielu vilahtaa taivaaseen.

Tarina on kaiken kaikkiaan melko kaukana Wilden alkuperäisestä kertomuksesta, mutta englantilaisen ja amerikkalaisen kulttuurin suhteita molemmat toki käsittelevät. Wildella ytimenä ei ole pelkuruus, sillä kyyneleet, usko ja rakkaus toimivat lopulta kummittelun päätepisteenä. Hollywood-versiossa sen sijaan kummitustarinasta tulee jonkinlainen amerikkalaisen elämänasenteen ylistys, ainakin siinä mielessä, että Cantervillen suku edustaa eurooppalaisia perinteitä, historiaa, josta tietäminen on jo itsessään rasite. Kaiken lisäksi aateluudessa ei ole lopulta mitään tavoittelemisen arvoista: Cantervillen suvun edustajat osoittautuvat lopulta hyvin epäaateliksiksi, varsinkin jos kriteerinä on se, mitä nuori Lady Canterville, Jessica (Margaret O'Brien) korostaa, sivistynyt käytös ja huomaavaisuus muita ihmisiä kohtaan. Ehkäpä historian ironiaa on siinä, että elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1943, jolloin amerikkalaiset sotilaat johtavat taistelua Kolmatta valtakuntaa vastaan. Samaan aikaan yhdysvaltalaisia tarvitaan vapauttamaan englantilaiset historiansa rasituksesta.