Arn - Temppeliritari (2007) ja Arn - Pohjoinen valtakunta (2008)

Jan Guilloun ristiretkiaikaan sijoitetut romaanit ovat Ruotsissa menneet kansaan kuin häkä. Keskiössä on temppeliherraksi ajautunut Arn Magnusson, joka palaa Pyhältä maalta Länsi-Götanmaan asioita järjestelemään. Guillou kertoi Arnin elämäntarinan kolmessa romaanissa, Vägen till Jerusalem (1998), Tempelriddaren (1999) ja Riket vid vägens slut (2000). Vuonna 2001 syntyi vielä Arnin perintöä kuvaava Arvet efter Arn. Filmaattisesta sarjasta lähdettiin tekemään elokuvaspektaakkelia ruotsalais-norjalais-tanskalais-suomalais-saksalaisella rahalla, ja lopulta kolme romaania puristui kahdeksi kokoillan elokuvaksi, Arn - Temppeliritari (Arn - Tempelriddaren, 2007) ja Arn - Pohjoinen valtakunta (Arn - Riket vid vägens slut, 2008).

Tarina on pohjimmiltaan yksinkertainen: Arn Magnusson (Joakim Nätterqvist) syntyy vuonna 1150 länsigötanmaalaiseen Folkungien mahtisukuun: Arnista on tehty 1200-luvun puolivälissä hallinneen Birger-jaarlin esi-isä, jonka suku taistelee elokuvassa Sverkereiden valtaa vastaan. Arn joutuu jo lapsena Varnhemin luostariin, mutta palaa vartuttuaan maalliseen elämään ja rakastuu nuoreen Ceciliaan (Sofia Helin). Luvaton rakkaus johtaa siihen, että Arn pakotetaan temppeliherrana Pyhälle maalle ja uskollinen Cecilia suljetaan luostariin. Tätä juonellista ratkaisua on 1100-luvun puolivälin kontekstissä vaikea pitää uskottavana, mikä nakertaa ensimmäistä Arn-elokuvaa pahasti. Toisessa osassa, Arn - Pohjoinen valtakunta, seurataan Arnin kamppailua Pyhällä maalla, josta hän lopulta palaa taistellakseen Knuut Erikinpojan perillisten puolesta, Sverkereitä ja tanskalaisia vastaan.

Vaikka Arn-elokuvia voi pitää mukiinmenevinä historiallisina spektaakkeleina, on vaikea ymmärtää, miksi Peter Flinth on ohjauksessa käyttänyt niin paljon kuluneita kliseitä. Arnin ja Cecilian romanssi puhkeaa kuin 1950-luvun viihdelukemistossa. Flinth on tutkinut tarkasti myös viime vuosikymmenten spektaakkeleja, varsinkin Ridley Scottin elokuvia, joiden estetiikkaa seurataan liiankin tarkasti. Hidastukset, erikoistehosteet, tilallisuutta korostavat kameraliikkeet ja siirtymiä paisuttelevat jysähdykset ja välähdykset alkavat jo kyllästyttää. Silti Arn-seikkailuissa on paljon kiinnostavaa: varsinkin elokuvan Arn - Pohjoinen valtakunta ensimmäinen puolisko on onnistunutta kerrontaa ja seuraa Arnin vaiheita Pyhällä maalla. Marokossa kuvatut jaksot pärjäävät hyvin missä tahansa vertailussa. Lopulta Arn pääsee takaisin Pohjolaan itsensä Saladdinin avustuksella ja tuo Länsi-Götanmaalle pesunkestävän saraseenin. Kansankoti alkaa hiljalleen muotoutua. Arn esitetään samanaikaisesti kulttuurien välisten rajojen ylittäjänä, joka ymmärtää niin beduiineja kuin saraseenejakin, ja varhaisena ”kansallisuusajattelijana”, joka taistelee kotikontujensa ja rauhan puolesta.

Monista kansainvälisistä spektaakkeleista poiketen Arn-elokuvat ovat kielellisesti yhtä moninaisia kuin keskiajan maailmakin: elokuvissa puhutaan ruotsin lisäksi latinaa, englantia, ranskaa, arabiaa, norjaa ja tanskaa. Pyhällä maalla Arn muuten tutustuu norjalaiseen Haraldiin, joka lopussa ilmaantuu Götanmaalle taisteluun tanskalaisia vastaan. Lämpimät ruotsalais-norjalaiset suhteet elävät jo keskiajan maailmassa.

Suomalaisia kutkuttaa Varnhemin luostarissa elävä englantia puhuva munkki Henry (Simon Callow). Ettei vain olisi itse piispa Henrik? – Mutta Henrikinhän pitäisi olla jo vainaa, ellemme sitten ole kovasti erehtyneet.