Oma maa mansikka

Heinäkuun vakiouutinen on mansikkasadon kypsyminen. Ehkäpä tämä kuvastaa sitä tosiasiaa, että heinäkuu on kuukausista hiljaisin. Mitään ei tapahdu. Jo juhannuksen jälkeen Suomi hiljentyy odottamaan punaisia herkkujaan.

Kaksi vuotta sitten ilmassa oli katastrofin enteitä, kun Suonenjoella satoi pingispallon kokoisia rakeita. Juuri Suonenjoki on se seutu, joka kantaa suurimman vastuun mansikkasadon kypsymisestä.

Tänä kesänä leppeät säät ovat hellinneet herkkusuita, ja mansikoiden myynnistä saatavan tulon on arvioitu nousevan jopa 14 miljoonaan euroon.

*

Mansikka on, uskomatonta kyllä, ruusukasveihin kuuluva kasvisuku.

Kutsun mansikkaa marjaksi, vaikka kasvitieteilijät pahastuvatkin. Muistelen, että jo Pallivahan kansakoulussa mansikka leimattiin epähedelmäksi, mikä tuntui loukkaukselta. Lausahdus jäi mieleen, sillä mansikka oli lasten paras ystävä.

Nyt aikuisena totuus täytyy myöntää: hedelmöittymisen jälkeen mansikoiden kukkapohjus paisuu marjamaiseksi herkuksi, mutta tarkkaan ottaen varsinaisia hedelmiä ovat ulkopinnan pienet siemenet.

Minulle mansikka on aina marja. Niiden kypsymistä odotettiin kotikonnuilla, liiterin vieressä, ja niitä pujotettiin heinään Kärsämäen metsissä. Mansikka elää muistoissa.

*

Mansikan erinomaisuus piilee värin, maun ja tuoksun yhdistelmässä. Jo antiikin roomalaiset tunsivat sen houkutukset, sillä Vergilius varoitti ”kukkia ja mansikoita poimivia paimenia” heinikossa piilevistä käärmeistä.

Keskiajan kuvakulttuurista mansikan löytää usein. Uskonnollisessa symboliikassa sen suloinen tuoksu viittasi paratiisiin, kolmijakoinen lehti Pyhään Kolminaisuuteen ja kukan viisi terälehteä Kristuksen haavoihin. Mansikka viittasi myös vaatimattomuuteen, sillä kirkkaan punaisesta väristään ja huumaavasta tuoksustaan huolimatta se taivutti päänsä nöyrästi kohti maata.

Ehkäpä mansikkaan liittyi myös aistillisuus, sillä Hieronymus Bosch sijoitti 1400-luvulla mansikan himojen puutarhaan.

*

Myöhäiskeskiajalla villi metsämansikka oli kaikkien saatavilla, mutta suuria marjamääriä nautittiin vain paremmissa piireissä. Ranskan kuninkaalla Kaarle V:llä oli Louvressa 1200 taimenen mansikkapuutarha.

Mansikan vallankumouksellinen läpimurto kulutustuotteeksi alkoi 1700-luvulla. Ranskalainen kasvitieteilijä Frézier löysi Chilestä suurimarjaisen lajikkeen ja toi sen Eurooppaan. Ennen vuosisadan puoliväliä chilenmansikka risteytettiin toiseen villilajikkeeseen, virginianmansikkaan, ja tuloksena oli satoisa puutarhamansikka. Se, mitä nyt syömme heinäkuisen helteen keskellä, on länsimaisen kulttuurin tuote. Se ei ole ehkä yhtä nöyrä ja vaatimaton kuin pientareella punoittava metsämansikka, mutta herkullinen silti.

*

Kansan suussa on vuosisatojen ajan elänyt sananlasku ”Oma maa mansikka, muu maa mustikka”. Muistelen lukeneeni takavuosina näkemyksen, että sanonta juontaisi juurensa kaskiviljelyn aikaan. Koska mansikka menestyi aukeilla paikoilla, metsänreunoissa, se levisi nopeasti kasketuille alueille. Mustikka taas viihtyy metsässä. Jos mustikka oli ehtinyt hiipiä paikalle, kaskeamisella tehty valtaus oli rauennut. Mansikka oli oman maan merkki.

Tulkinta herättää epäilyksiä. Varmaa on kuitenkin, että sananlaskua on 1800- ja 1900-luvuilla viljelty oman maan ja kotiseudun ylistykseksi. Samalla se on pannut marjat arvojärjestykseen. Mansikka on mansikka, ja mustikka tulee vasta kaukana perässä.

(kolumni Turun Sanomiin 14.7.2010)