Aika kuluu. Näin Armottoman ensi-illassa, ja siitä on, kauhistus, kohta kaksikymmentä vuotta. Muistaakseni jo silloin puhuttiin, että Armoton jää Eastwoodin viimeiseksi lännenelokuvaksi. Blu-ray-levyn takakansitekstin mukaan Eastwood totesi, että Armottomassa ”kiteytyy kaikki se, mitä mieltä olen lännenelokuvasta”. Elokuvan lopputekstit kertovat, että teos on omistettu ”Sergiolle ja Donille”, ja juuri Sergio Leone ja Don Siegel tekivät Eastwoodista sen, mitä hän oli. Nyt katsottuna Armoton näyttäytyy perinnetietoisena elokuvana, joka on tuttua ja vierasta alusta lähtien. Tuttuja ovat tilanteet: ex-tappaja William Munny (Eastwood) on siirtynyt eläkkeelle, perustanut perheen ja ryhtynyt sikafarmariksi, kunnes tulee aika ryhtyä viimeiseen keikkaan. Toverikseen Munny saa toisen veteraanin Ned Loganin (Morgan Freeman), ja pian kaksikko on vauhdissa vähän samaan tapaan kuin Sam Peckinpahin Vilheltävissä luodeissa. Tuttua on sekin, että yhteiskunnan vähäväkiset, kaltoinkohdellut, palkkaavat tappajat asiaansa puolustamaan. Armottomissa toimeksiantajia ovat väkivaltaisesti kohdellut ilotytöt. Vanhojen konkarien vastavoimana on nuori Schofield Kid (Jaimz Woolvett), keltanokka, jonka vastineita 1950-luvun lännenelokuvat ovat pullollaan. Tuttua on sekin, että sankareiden väkivallan voi oikeuttaa vain vieläkin väkivaltaisempi lainvartija, Big Whiskeyn kaupungin sheriffi Little Bill Daggett (Gene Hackman), jonka sadismilla ei ole mitään rajaa. Kertomuksessa on myös journalisti W. W. Beauchamp (Saul Rubinek), joka muuttaa historiaa mytologiaksi, vähän samaan tapaan kuin John Fordin elokuvassa Mies joka ampui Liberty Valancen. Beauchampin seuralainen on tappaja nimeltä English Bob, jota esittää loistavasti Richard Harris. Pikapikaa Beauchampin huomio siirtyy sheriffi Little Billiin, ja lopulta hän jää haikailemaan William Munnyn perään.Jos Armottomassa on paljon tuttua, siinä on vähintään yhtä paljon vierasta ja uutta. Moni aiempi elokuva on riisunut Villin Lännen mytologian ja näyttänyt sen karun väkivallan ja ahneuden, mutta Armoton vie tulkinnaan äärimmilleen. Tappamisen elokuva näyttää illuusiottomasti, elämän tarkoituksettomana riistämisenä, johon William Munny suistuu uudelleen. Elokuvan kliimaksina on Munnyn regressio, paluu takaisin viskinhuuruiseen väkivaltaan, jonka kruunaa hänen karjuntansa Big Whiskeyn kansalle: ”All right, I’m coming out. Any man I see out there, I’m gonna shoot him. Any son of a bitch takes a shot at me, I’m not only gonna kill him, but I’m gonna kill his wife, all his friends, and burn his damn house down.” Elokuva päättyy vihan valtaan, ja Yhdysvaltain lippukin vilahtaa taustalla, kun Munny ukkosen jyrähdellessä suuntaa takaisin Wyomingiin.
Armottoman kehyskertomus jää mietityttämään. Elokuvan alussa viitataan siihen, miten anopin oli vaikea ymmärtää, miksi hänen tyttärensä meni naimisiin tunnetun tappajan kanssa. Lopussa sama panoraamakuva Munnyn kodista palaa: lopputeksti kertoo, että päähenkilö muutti lapsineen länsirannikolle ja toimi siellä rättikauppiaana, mutta kuolleen vaimon äiti ei koskaan voinut ymmärtää, mitä oikeastaan tapahtui. Vaikka Armoton on armoton, siinä on pilkahdus rakkauden ja empatian mahdollisuudesta. Viillelty ilotyttö Delilah näkee Munnyn uskollisena, ihanteellisena. Ehkä elokuva lopulta vihjaa, että muutos on sittenkin mahdollista vaikka painajaismainen helvetti on jatkuvasti läsnä.
Pari sanaa vielä tekniikasta. Blu-ray-skannaus on tällä kertaa onnistunut loistavasti. Aina ei voi sanoa samaa, mutta nyt lopputulos on kankaalle heijastettuna loistava.
1 kommentti:
Kirjoitin näin elokuvapäiväkirjaani Eastwoodin Gran Torino-leffasta (2009), jota mielestäni on mielekästä verrata aikaisempiin Eastwoodleffoihin kuten Armoton ja Pale Rider.
Visst är filmen fin, en liten pärla. Samtidigt kan man fråga sig om berättelsen om den rasistiske och tämligen antiklerikale f d bilfabriksarbetaren och Koreakrigsveteraren Walt Kowalski och filmens dramatiska vändning vad gäller båda dessa aspekter, inom loppet av några dygn, egentligen är psykologiskt trovärdig. Det hela utspelar sig mer som en parabel över ett USA som tycks ha förlorat sin förmåga till frihet, broderskap och tolerans och ersatt den med våld, allmän elakhet och brist på socialitet. Och också och framför allt som ett slags retrologi över en ikon som varit med om att skapa den amerikanska legenden om den ensamme, mystiske hämnaren. Clintan som tar vid där John Wayne och Henry Fonda slutade, och inte minst vad gäller poserandet som är så viktigt i den amerikanska visuellt präglade kulturen framför allt bygger på det trion Marlon Brando, James Dean och Peter Fonda (i Easy Rider) utvecklat som en form av visuell coolness.
Tyckte ändå att Mystic River var en rikare, mer komplex film. Skrev så här om den filmen i min filmdagbok:
”Eastwoods estetik är utpräglat realistisk-lakonisk-lågmäld. Här är det framför allt den mörkgrå ljussättningen som firar triumfer, får Boston-landskapet att framstå som dystert och olycksbådande. Eastwood har inga visuella ’fancy tricks’ för sig. Odlar inte en massa pyroteknik i sina filmer. Han satsar i ställer på lugna tagningar, kameravinklar som är logiska, ibland nog rätt kluriga ändå (som bilden inne i en bil som får oss att förstå att det finns en person inne i bilens baksäte när ett av filmens kommande offer sätter sig i bilen). Något mästerverk är väl filmen inte, därtill är Eastwoods stil ändå alltför lågmåld, ibland på gränsen till stereotypisk, tempot i filmen dessutom väl segt stundtals. Men det är just i det lågmälda filmen firar sina triumfer.”
Mutatis mutandis gäller, som jag ser det, mycket av det jag skrev om Mystic River också Gran Torino. Den stora skillnaden ligger i att regissören Clintan här regisserar skådisen Clintan, han som en gång på film hette Rowdy Yates (i tv-serien Rawhide), Mannen utan namn i Sergio Leones spagettiwesterns, Dirty Harry i filmerna om San Francisco-polisen Harry Callahan, William Munny i Unforgiven och Frank Horrigan, mannen som bevakade presidenten i In The Line Of Fire.
Försoning är här nyckelordet, till skillnad från Mystic River som i det avseendet framstår som betydligt mörkare. När Clintan sjunger på slutet uppstår en fantastisk effekt där de två huvudlinjerna i filmen möts, dels berättelsens paradoxala försoningstema och dels Clintans eget åldrande som vi ju fått uppleva via de mer eller mindre hjältemodiga karaktärer han gestaltat i tv och på vita duken. Den kommersiella populärkulturen gör allt för att göra slarvsylta (läs ett brand, ett märke) av detta märkliga som Walter Benjamin kallat aura. Men just här, i den här filmen dyker auran upp igen, starkare än någonsin.
Lähetä kommentti