Jafar Panahilla on kotimaassaan Iranissa ollut sensuurivaikeuksia, erityisesti elokuvilla Dayereh (2000) ja Talaye sorkh (2003). Hänen uransa alkoi hienolla lapsikuvauksella Valkoinen ilmapallo (Badkonake sefid, 1995), joka perustui Abbas Kiarostamin käsikirjoitukseen. Ehkäpä Kiarostamin filmihulluutta kuvastaa tietoinen viittaus ranskalaiseen klassikkoon, Albert Lamorissen lyhytelokuvaan Punainen ilmapallo (Le Ballon rouge, 1956). Kiarostamin ja Panahin elokuva osoittaa loistavasti miten vähistä aineksista draaman voi rakentaa. Kaikki alkaa perheestä, joka valmistautuu viettämään iranilaista uuttavuotta 21. maaliskuuta. Perheen 7-vuotias tytär Razieh (Aida Mohammadkhani) lähtee ostamaan kultakalaa juhlapäivän kunniaksi, mutta onnistuu hukkaamaan rahansa moneen kertaan. Raziehin sinnikästä taistelua katsoessa tyrmistyy aikuisten kuvauksesta, alusta lähtien. Raziehin isästä ei kuulla kuin etäisiä huutoja. Käärmeenlumoojat leikkivät lapsen kustannuksella, vaikka lopulta palauttavatkin sieppaamansa rahan. Kun seteli putoaa kaupan edustalla olevaan kellariin, naapurien välinpitämättömyys tuntuu pohjattomalta. Razieh ja hänen veljensä saavat lopulta apua afgaanipojalta, joka myy ilmapalloja. Elokuvan viimeisissä kuvissa Razieh syöksyy kalakauppaan, eikä enää muista, kuka häntä on auttanut. Pakolaisena Teheraniin tullut afgaanipoika jää istumaan yksin, ilmapallo kädessään. Razieh osoittaa yhtä suurta välinpitämättömyyttä kuin aikuisetkin.Jafar Panahin Valkoinen ilmapallo on hieno esikoiselokuva. Mieleen tulee toinen loistava debyytti, Samira Makhmalbafin 18-vuotiaana ohjaama Omena (Sib, 1998), joka sekin on riipaiseva lapsikuvaus. Omena kertoo islamislaisisästä, joka lukitsee tyttärensä kotiin. Lapsiteemaa Makhmalbaf jatkoi vuonna 2000 valmistuneessa elokuvassa Liitutaulut (Takhté siah).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti